Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Petsamo ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
911
Petsamo
912
ja puhelinjohdot, joista edellinen ulottuu
Vaito-lahteen saakka. Venäjän vallan viime aikoina
johdot kuitenkin pääsivät rappeutumaan.
Historia. P:n rannikkoalue on
ammoisista ajoista ollut monien kansallisuuksien,
kuten norjalaisten, ruotsalaisten, lappalaisten,
venäläisten, englantilaisten ja suomalaisten
kalastus- ja kauppapaikkana. Sisäosissa kierteleviä
lappalaisia ovat taas kilvan verotelleet Norjan,
Ruotsin, Suomen, Karjalan ja Venäjän miehet,
jotka ovat usein keskenään kiivaita taisteluita
käyneet, jouduttuaan toistensa verotus-, riista- ja
kalastuspaikoille. 1200-luvulla taistelivat
norjalaiset ja bjarmit 1. karjalaiset yliherruudesta
Va-rangin ja Muurmannin seuduilla, jolloin
jälkimäiset olivat voitolla, kunnes n. 1307 norjalaiset
perustivat Vuoreijan linnoituksen ja kykenivät
paremmin pitämään puoliaan heitä vastaan.
1300-luvulla bjarmit joutuivat Novgorodin
alamaisuuteen, mikä yhä vahvisti norjalaisten valtaa. Vasta
n. v. 1480 saivat venäläiset pysyväisen jalansijan
.Jäämerellä perustettuaan Kuollan kaupungin.
Petsamon luostarin perusti munkki Trifon
1550-lu-vulla; se joutui nähtävästi häviölle silloin
rieliu-neissa rajataisteluissa, kunnes viime vuosisadalla
uudestaan pantiin kuntoon. 1500-luvulla esiintyy
myös Ruotsi vaatimuksineen. Jo Täyssiuän
rauhanteossa 1595 pantiin Ruotsin ja Venäjän välinen raja
kulkemaan Inarinjärvestä edelleen Varangin ja
Näätämön välitse Jäämereen. Kaarle IX
huomasi, kuinka hyödyllistä Ruotsille olisi ollut saada
satama Jäämeren rannalta, mutta Knäredin
rauhansopimuksessa 1613 täytyi Ruotsin luopua
vaatimuksistaan rannikkoon nähden ja tunnustaa
Tanskan-Norjan yhdistyneen kuningaskunnan
herruus Varankiin. Etelänpuoleinen alue jäi
toistaiseksi jakamattomaksi yhteismaaksi, jossa
kaikilla Lapin asukkailla oli oikeus laiduntaa
poro-laumojaan sekä harjoittaa kalastusta ja
hylkeenpyyntiä Jäämeressä Norjan rannikolla.
Lopullinen alueen omistusoikeudellinen selvitys
toimitettiin Strömstadin rauhassa 1751, jolloin
valtakuntien välinen raja vedettiin Tenojoelta kaakkoa
kohti n. s. Kolmisoaivvin rajapaikkaan.
Rannikkoalue jäi Norjalle, sisämaa Ruotsille ja
rantamaa tästä itään Norjan ja Venäjän
yhteismaaksi, josta molemmat nämä valtakunnat saivat
kantaa veroa. Sopimus sulki siis
Ruotsin-Suomen pois Jäämereltä, mutta säilytti kuitenkin
edelleen laiduntamisoikeuden määrätyllä alueella
(,,Fællesdistriktet") Reisivuonosta ja
Kclmis-oaivvista lännessä Vaitolahteen (Carls Gammen,
Aidenjargga) sekä Muotkavaaraan sisämaassa.
Kun 1826 sovittiin ,,Fællesdistrikt"in
jakamisesta, ei ptettu ollenkaan huomioon Suomen
oikeuksia, vaan pantiin Norjan ja Venäjän välinen
raja kulkemaan Muotkavaarasta Patsjoelle,
jokea pitkin Könkään kreik.-katoliselle kirkolle,
joka ympäristöineen jäi Venäjän puolelle, ja
sitten kaakkoa kohti Vuoreman (Jaakopin) joen
lähteille sekä jokea pitkin Jäämereen. Samalla
kiellettiin myös Suomen lappalaisilta kalastus- ja
laiduntamisoikeus Norjan ja Venäjän alueilla.
Keisari antoi kyllä uudistetuista pyynnöistä
Suomen lappalaisille oikeuden harjoittaa
kalastusta ja hylkeenpyyntiä lähinnä Norjan
rajaa olevalla rannikkokaistaleella sekä maksutta
saada kruununmetsistä rakennusaineita
tarpeellisia asumuksiaan y. m. varten, mutta itämaisen
sodan aikana Ruotsi ja Norja hankkivat Ranskan
ja Englannin takuun sikäläisten alueiden
turvaksi, joten Suomen uudesti elpyneeet toiveet
Itä-Varankiin raukesivat. Oulun läänin
kuvernööri ehdotti 1861, että koko Vuoreman joesta
toiselle puolelle Falkevuonoa ulottuva
rannikkoalue sekä 30 virstaa leveä alue sisämaasta ynnä
Heinäsaaret muodostettaisiin suom.
kalastusalueeksi, eivätkä Venäjän ministerit olleetkaan
vastahakoisia tätä ehdotusta kannattamaan.
Senaatti ehdotti sitten 1863, että jos kyseessä ollut
Rajajoen asetehtaan ja ympärillä olevan
maa-alueen luovutus toteutuisi, annettaisiin Suomelle
korvaukseksi puheena ollut rannikkoseutu
Jäämereltä. Seur. v. julkaistun keis. asetuksen mukaan
pitikin Suomelle luovutettaman se rantamaa
itäpuolella Vuoremanjokea ja lähellä
Stolboanlah-tea, jonka jättämisestä kalastuspaikaksi
suomalaisille ja lappalaisille oli ollut kysymys, tai tiloja
Arkangelin kuvernementista Suomen rajalta.
Asetusta ei kuitenkaan toteutettu. Oulun läänin
kuvernööri ehdotti 1880 uudestaan, että Suomelle
luovutettaisiin ikuiseksi omaisuudeksi se osa
rannikkoa, joka ulottuu Vuoremanjoen suusta
Pet-samonvuonoon ja että Suomelle annettaisiin myös
maakaistale Patsjoen varrelta, jolle voitaisiin
rakentaa kulkutie, ja että alueen sisäpuolelle
joutuisi myös Könkään kirkko. Porvarissäädyn
| anomus v:n 1882 valtiopäivillä k uvi myös samaan
suuntaan, vaikka tuloksetta. Niinpä hallitus v:n
1885 valtiopäiville antamassaan kertomuksessa
mainitsee, että asia on vielä avoin. Kysymys
joutui lopulta unohduksiin ja poistettiin senaatin
dianoista 1890-luvulla. Lopuksi kannattaa
mainita, että bolsevikkihallitus 1918 lupasi Suomen
punaiselle hallitukselle alueen, jota rajoittaa
Korvatunturista Kalastajasaarennon pohjoisrannikon
keskikohdalle vedettävä rajaviiva. Tämä tehtiin
kuitenkin määrätyillä ehdoilla, joita ei olisi voitu
hyväksyä. Venäjän valkoisten, n. s.
Pohjois-Ve-näjän hallituksen, asiamiesten otettua käsiinsä
asiain johdon P:ssa lähetettiin sinne v:n 1920
alussa Suomen hallituksen toimesta
sotilasretki-kunta suojelemaan Kyrön-Petsamon maantietä
ja muuta valtion omaisuutta tierakennuksella.
Saatiin aikaan sopimus venäläisten sotilaiden
poistumisesta Petsamosta ja alueen jättämisestä
suom. sotaväen suojelukseen. Pohjois-Venäjän
hallituksen kukistuttua täytyi suom.
riittämättömän vartiojoukon kuitenkin väistyä
bolsevikki-osastojen tieltä, jotka ottivat P:n haltuunsa
maaliskuun lopulla sam. v. Tarton
rauhansopimuksessa 14 p. lokak. 1920 joutui P. lopullisesti
Suomelle. Suom. viranomaiset ja vartiojoukot
ottivat Petsamon haltuunsa 14 p. helmik. 1921
Venäjiin neuvostotasavallan edustajain ja
joukkojen lähdettyä alueelta.
Hallinnon ja olojen
järjestäminen. P. kuului Venäjän vallan aikana Vienan 1.
Arkangelin lääniin, Aleksandrovskin
kihlakuntaan. Rannikkoalue on kuulunut Muurmannin
siirtolaisvolostiin ja sisämaa Kuollan
lappalais-volostiin. Kirkollisessa suhteessa kuului alue
Muurmannin rannikon evank.-luterilaiseen
seurakuntaan, jonka pappi on asunut
Aleksandrovskin kaupungissa. Kreikkalaiskatoliset kuuluivat
Vienan hiippakunnan ensimäiseen rovastikuntaan,
muodostaen oman seurakunnan, jolla oli oma
kirkko ja pappi Parkkinan kylässä. Patsjoen koi-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
