Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Kritisismi ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
1013
Kritisismi—Kriza
1014
koon vielä Cicero („De oratore”) ja Quintilianus
(„lnstitutio oratoria” ) ja Horatius („De arte
poe-tica” ). Roomal. puhetaidon opetus oli osaltaan myös
kirjallisuuskritiikkiä. Tästä vanhan ajan
retoriikasta olivat keskiaikaiset esitystaidon oppikirjat
riippuvaisia. Renesanssi merkitsee uudistusta
tälläkin alalla. 1600-luvulla johto kritiikin alalla
siirtyy Italiasta Ranskaan. Ransk. kritiikin,
jossa reuesanssilta perittyyn
klassillis-filologi-seen pohjaan liittyi kansallis-yksilöllinen
käsitystapa, perustaa n. s. „Plejadi” (ks. t.): Du Bellay
teoksellaan „D<5fense et illustration de la
lan-gue frangaise” (1549), Ronsard esityksineen
runoudesta y. m. Mutta sen ankarimmaksi
lainsäätäjäksi tuli Malherbe (1555-1628), jolta ransk.
pseudnklassillisuus saa tyylilliset norminsa. Hänen seuraajiaan olivat m. m. Vaugelas
(1585-1650), Regnier (1573-1613) ja Balzac (1597-1654),
jotapaitsi Corneille näytelmäinsä esipuheissa
antoi tärkeitä lisiä. Vaikuttavin oli kuitenkin
Boi-leau-Despréaux, jonka ,.L’art poétique” pitkät
ajat jäi olemaan kirjallisen kritiikin
lakikirjana.
Englannissa ilmestyivät 1500-luvulla ensimäiset
huomattavat kriitilliset teokset, T. Wilsonin „Art
of rhetoric” (1533) ja G. Gascoignen
„Tustruc-tion” (1575). Suurta italialaista vaikutusta
ilmaisee Ph. Sidneyn (m. m. „Apologie for poeterie” ,
1595). Ben Jonson (1573-1637) on Englannin
viimeinen renesanssikritiikin edustaja. Ranskan
pseudoklassillinen vaikutus pääsee valtaan: sen
teorioja opettavat Addison, Dryden („Essav on
dramatic poesy” , 1668), Rymer ja sittemmin Pope
(pääteos „Essay on criticism” , 1711), Blair,
Goldsmith, Sam. Johnson y. m.
Saks. kritiikin vakaannutti Opitzin „Buch der
teutschen Poeterey” (1624), joka oli laadittu
Ron-sard’in, Scaligerin y. m. esikuvien mukaan. Opitzin
tavoin liittyi visusti ransk. akatemiallisuuteen
Gottsched (1700-76), jonka eläessä kuitenkin jo
heräsi uusia suuntia uusine ihanteineen. ensin
Bodmer ja Breitinger („Kritische Dichtkunst”,
1740). sitten uuden kirjalliskriitillisen aikakauden
perustajat Lessing ja Herder, edellinen
syventäen käsitystä sääntöjen merkityksestä,
jälkimäinen laajentaen kirjallisuuden tuntemusta ja
avaten vapaamman katseen kriitillisten lakien
relatiivisuuteen. Kantin, Schellingin y. m. filosofien
teokset estetiikan alalta laskivat uuden pohjan
taideteosten tajuamiselle. Schillerin ja Goethen
tutkielmat ja keskinäinen kirjeenvaihto ylentävät
ja muuttavat kaunokirjallista arvioimista.
Veljekset A. W. ja F. Schlegel olivat vaikuttavia
kirjallisuus- ja taidekriitikkoja; subjektiivinen ja
opettavainen on J. P. Richter.
1800-luvun varrella kriitillinen kirjallisuus
kasvoi suunnattomasti, ja etevimmät kriitikot ovat
usein olleet kirjallisuuden suurimpia luovia
voimia eikä vain. B. Disraeli’n katkeran sanan
mukaan, ..henkilöitä, jotka ovat epäonnistuneet
kirjallisuudessa ja taiteessa” . Saksassa oli Hegel
pitkän aikaa esteettisen tutkimuksen
lähtökohtana, vaikuttaen pohjoismaidenkin kirjalliseen
käsitykseen aina 1870-luvulle asti, m. m. J. V.
Snellmaniin. Valtiollisten näkökohtien vahvasti
värittämää kritiikkiä harjoitti n. Heine.
Kriitikkoja ovat suurelta osalta seur. ajan saks.
kirjallishistorioitsijat Gerviuus. J. Schmidt. W.
Scherer ja H. Hettner. ja eteviä saks. kriitikoita
ovat sittemmin K. llillebrand, F. Kiirnberger,
P. Linden, J. Rodenberg ja H. Grimm; veljekset
II. ja J. Hart aloittivat realistisen kritiikin, ja
lisäksi voidaan mainita F. Mauthner, F.
Avena-rius, A. Bartels, II. Bahr ja W. Kirhbach.
Ranskassa kritiikki on saavuttanut ylen
suuren analyysin hienouden sekä samalla
taiteellisemman muodon kuin missään muualla.
1800-luvun kritiikin aloittivat siellä rouva de Staëlin
teokset; Guizot, Villemain ja Cousin pitävät
kirjallisuutta yhteiskunnan ilmauksena.
Sainte-Beuve merkitsee kritiikin huippua. Taine’n ja
llenan’in luomat pääsuunnat vaikuttavat
muissakin maissa. Gauthier. Saint-Marc, Girardin, Paul
de S:t Victor, Brunetière, Lemattre. Faguet,
Sehé-rer, Vinet, Larroumet, Lanson, A. France,
P. Bourget, Rod. Doumic, Pellissier y. m. ovat
uykyransk. kriitillisen taiteen edustavia nimiä.
Eri kirj. suuntien johtajat, esim. V. Hugo ja
Zola, ovat myös kriitillisesti kehitelleet
teorio-jaan. Englannissa vaikutti Wordsworth ja
var-I sinkin Coleridge merkittävästi kritiikin alalla,
niinikään Southey ja Lamb, Carlyle ja De
Quin-i-ey, myöhemmin Ruskin. Swinburne, M. Arnold
ja W. Pater. Ameriikkalaisista mainittakoon
Poe. Tanskassa on J. L. Heibergin jälkeen
G. Brandes saavuttanut johtavan, laajalti
vaikuttavan aseman. — Suomessa olivat, jo mainitun
Hegelin-henkisen J. V. Snellmanin keralla, kirj.
elämän ensimäiset suuret herättäjät J. L.
Runeberg ja F. Cygnæus aloitteenmiehiä myöskin
kritiikin alalla, edellinen antiikkisen ja
kansanrunouden pohjalta vaatien vapautusta
tegnériläi-syyden y. m. ajansuuntien kaavoista, jälkimäinen,
romanttisessa haaveilussaan, syvävaistoisesti
oivaltaen Runebergin. Kalevalan. Aleksis Kiven
runouden uusia arvoja. Runebergiläisiä aatteita
ajoi sittemmin C. G. Estlander, ja nykyaikaisen
kritiikin edustajana ou huomattava W.
Söderhjelm. [Spingaru. „A history of criticism in the
renaissance” (2: nen pain. 1908), Saintsbury,
„Ilistory of criticism and literary taste in
Europe” (1900-04).]
Kritisismi (ks. Kritiikki), „kriitillisyyden
kanta” , osoittaa uusimmassa filosofiassa sellaista
tutkimussuuntaa, joka, ennenkuin se esittää
mitään asiallisia väitteitä, ottaa tutkiakseen
inhimillisen tietokyvyn luontoa, päästäksensä
selville tietomme peruslähteistä ja rajoista.
Nimitys on tullut käytäntöön Kantin jälkeen, joka
nimitti oman oppinsa kriitilliseksi filosofiaksi eli
k:ksi. (vrt. Dogmatismi.) A. Gr.
Krivitsit, ven. heimo, joka ensin asui
Väinä-joen ja Pripetin välillä, sittemmin Volgan, Okan
ja Dnjeprin yläjuoksun varsilla. Heidän
pääpaikkansa olivat Izborsk. Polotsk ja Smolensk.
Kriza, János (1812-75), uuk.
kansan-runoudenkerääjä, kirjailija ja pappi, v:sta 1861
unitaarinen piispa (Ivolozsvárissa). Alkoi jo
ennen J. Erdelyi’ä (ks. t.) kerätä kansanrunoutta
heimolaistensa székely-unkarilaisten keskuudessa
(Siebenbiirgenissä); julkaisi huolella ja taidolla
toimitetun kansanrunouskokoelman „Vadrózsák”
I („Metsäruusuja”, 1863, sisältää m. m. joukon
kansanballadeja), johon liittyi esitys
székely-murteen omituisuuksista ynnä sanasto; II:sta
osaa, jonka ainekset kyllä olivat koottuina, K.
ei ehtinyt julkaista. K. kirjoitti myös itse
lyyrillisiä runoja (vars. rakkaus- ja sotamieslau-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
