Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomi - Geologinen rakenne ja pinnanmuodostus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
510
SllOini (Geologinen rakenne ja pinnanmuodostus)
512
Kassiteriitti). Lyijymalmia (ks. G a 1 e- I
niitti) ja sinkkimalmia (ks. Sfaleriitti)
(avataan vähissä määrin monin paikoin.
Etelä-S:n malmiesiintymistä on tällä haavaa työn
alaisena ainoastaan Aijalan pieni lyijykaivos
Kiskossa. Itä- ja Pohjois-S:n Iiuskevyöliykkeessii
ovat varsinkin vaskikiisuesiintymät lukuisia,
useimmiten metabasiitteja lävistävissä
kvartsijuonissa, esim. Kontiolahdella, Enossa ja
Kuusamossa. Toisenlainen on Outokummun (ks. t.)
vaskimalmiesiintymä, Suomen tähän asti suurin
malmi löytö. Lapin granuliittialueella on
kullan-pitoisia kvartsijuonia, jotka kumminkin keskim.
sisältävät vain pari kolme g kultaa tonnia kohti,
eivätkä ole louhimisen arvoisia. Tuottavampi
on sensijaan kullanhuuhdonta jokisorasta (ks.
Ivalojoki). — Muista vuoriperän tuotteista
tärkein on kalkkikivi (ks. t.), jota
kalkin-polttoon kelpaavana tavataan runsaimmin
eteläisessä rannikkovyöhykkeessä. Tärkeimmät
louhimot ovat Korpoossa, Paraisissa, Sauvossa,
Vestau-fjärdissä, Kemiössä, Finnbyssä, Lohjalla,
Pusulassa, Kiikalassa, Vihdissä, Lappeenrannassa ja
Antreassa. Savossa on muutamia käyttökelpoisia
kalkkikiviesiintymiä, esim. Kerimäellä, Vehmer
salmella ja Virtasalmella sekä Mikkelin pitäjässä.
Pohjanmaalla on Alajärvellä melkoisia
kalkki-kivivarastoja. Itä- ja Pohjois-S:n liuskealueilla
kalkkikivi on hyvin yleistä, mutta
dolomiitin-pitoisuutensa takia se ei ole saanut suurta
käytäntöä. Suuria louhoksia on Puskealassa, missä
kalkkikiveä myös on louhittu rakennusaineeksi. Kovista,
rakennusaineeksi käytetyistä kivilajeista on
graniitti (ks. t.) tärkein. Eräitä tummia
kivilajeja louhitaan Hyvinkäällä (gabbroa) ja
tfuskealassa (dioriittia y. m.). Juuan
Nunnan-lahdella louhitaan vuolukiveä. Etelä-S:n ja
Keski-S:n pegmatiittijuonista on jonkun verran
louhittu kvartsia (ks. t.) ja maasälpää
(ks. t.). Muutamin paikoin Hämeessä, etenkin
Längelmäellä, valmistetaan fylliittivuorilajista
kovasimia.
Kiteistä vuoriperää nuoremmista e s i k v a
r-täärisistä sedimenttimuodostu-mistä on maassamme säilynyt hyvin vähän.
Laajimmalle levinnyt on jotunilainen hiekkakivi
iks. Jotunilaiset muodostumat), jota
kiinteäuä tavataan Kokemäenjoen alajuoksun
eteläpuolella ja joka irtolohkareina on yleinen
koko Louuais-S :ssa sekä Laatokan
länsirannikolla, ollen todennäköisesti kiinteänä Laatokan
pohjalla. Muutamin paikoin Karjalan-kannaksella
tavataan kambrista savea jatkona Venäjän
puolella esiintyville kambrikerrostumille. Saltvikissä
Ahvenanmaalla, Tvärminnen saaristossa ja
Vestanfjärdissä on löydetty kambrista
hiekkakiveä kallion raoista ja onteloista. Kambrista
on todennäköisesti myös Lauhavuoren hiekkakivi
Isollajoella sekä Vahankajärven seudussa
Karstulassa irtolohkareina yleinen hiekkakivi. Kaikki
mainitut esiintymät ovat jätteitä muinoin laajalle
levinneistä kerrostumista. Näiden geologinen
merkitys selviää kun tiedämme, että vanhemmassa
vuoriperässä on yksinomaan kiteisiä liuskeita ja
eruptiivisia syvävuorilajeja. Liuskeiden
muodostuminen edellyttää vuorenpoimuttumista; on siis
muinoin täytynyt näillä seuduin olla korkeita
vuorijonoja. Nyt maanpinnassa olevien
syvävuori-lajien asu todistaa puolestaan, että ne ovat jäh-
mettyneet ehkäpä tuhansien metrien syvyydessä.
Suunnattomia vuorimassoja on siis kulutus
hävittänyt. Hiekkakivikerrostumain esiintyminen
todistaa, että tämä oli suurimmaksi osaksi
tapahtunut jo ennen paleozooisen ajan alkua ja että
vuoriperän pinta jo silloin oli miltei tasainen
(peneplaani). Suomenlahden eteläpuolella on
laajoja paleozooisia kerrostumia, joiden asento viet
tää loivasti etelään ja kaakkoon. Kerrossarja on
täydellinen Sisä-Venäjällä, mutta mitä
lähemmäksi Fennoskandian rajaa tullaan, sitä
useampia systeemejä nuorimmista vanhempiin puuttuu,
ja Viron törmässä on paljastuneina vanhimpia
paleozooisia kambrikerroksia. Syväkaivausten
perusteella tiedetään näiden alla olevan
samanlaista alkuvuorta kuin S:ssakin. Kun nyt vielä
Etelä-S:ssa on kallionhalkeamissa säilyneitä
kambrihiekkakiven jäännöksiä, niin on ilmeistä,
että nuo kerrostumat ovat kerran olleet
täälläkin laajalle levinneitä. Niiden häviämiseen on
ollut syynä Fennoskandian alueen uusi
kohoaminen siluurikauden jälkeen. Tertiäärikaudella,
ennen jääkautta, maa oli taaskin peneplaaniksi
tasoittuneena; vanha esikambrinen alkuvuoren
pinta oli uudelleen paljastunut, mutta Etelä-S:ssa
ainoastaan samalle tasolle, mikä oli ollut
maanpintana jo paleozooisen ajan alussa.
Pohjois-S:ssa on myöhempi kulutus mahdollisesti ollut
suurempi. Tertiäärikaudella, joka koko
maapallolla oli suurien maankuoren häiriöiden aika,
syntyi meidänkin maamme vuoriperään lukuisia
siirroksia ja repeämiä. Kulutus kumminkin
uudelleen tasoitti epätasaisuudet niin, ettei niistä ole
jälkiä maan nykyisissä pinnan muodoissa. Mutta
kun sitten jääkaudella mannerjäätikkö liikkui yli
maan, niin se koversi syvemmälle vuoriperän
rikkonaiset murroskohdat ja jätti ehyemmät
kalliot kohoaviksi. Suurin osa järvistämme täyttää
näiu syntyneitä kallionsyvennyksiä. Näin on
maamme saanut nykyiset, yksityiskohdiltaan
epätasaiset, mutta suurin piirtein katsoen tasaiset
pinnanmuotonsa. Useimmissa seuduissa saattaa
kukkuloiden ja mäkien yhteisessä yläpinnassa
vielä huomata tuon vanhan peneplaauin, joka
maankohoamisen vaikutuksesta on vähän kalteva,
sukeltaen ulkosaaristojen matalissa kareissa
merenpinnan alta ja siitä vähitellen kohoten
sisämaahan päin.
Tälle kallionpinnalle kasaantuivat sitten
jääkautiset ja sen jälkeiset kerrostumat,
maalajit. Moreeni ja vierinkivisora peittävät
kalliota katkonaisesti ja epätasaisesti, joten niiden
muodostuminen lisäsi maan epätasaisuutta,
savi-kerrostumat taas täyttivät laaksoja ja tasoittivat
maanpintaa.
Maalajeista yleisin ja kaikkialle levinnyt on
mannerjäätikön kasaama moreenisora (ks. M
o-reeni), joka irtonaisista muodostuksista on
alinna, säännöllisesti kallion päällä. Hyvin
yleistä on myös mannerjäätikön sulamisaikana
syntynyt, harjuina esiintyvä vierinkivisora (ks.
Jääkausi) ja hiekka. Harjumuodostuksista
orografisesti tärkeimmät ovat Iso- ja Pieni
Salpausselkä nimiset reunamoreenit (ks.
Salpausselkä). Kaikissa niissä osissa maata, jotka
jääkauden päättyessä olivat meren peittäminä, on
soran päällä alanteissa kerrallista jäämeren
savea, ja alemmissa rannikkoseuduissa lisäksi sen
päällä jääkaudenjälkeistä savea (ylempi ja alempi
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
