Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Seitsenreikäisen kiven tarina af K. K.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
Poika seisoi ja hieroi kohmettuneita käsiään.
Hän odotti ja odotti mielellään lämpimässä huoneessa.
Otti paperikäärön vastaan, kiitti ja juoksi ulos.
Kirjailija sulki oven hänen jälkeensä: „muistuta siellä,
että huomis-aamuksi pitää kaikki olla valmista.
Minua älkööt syyttäkö, kun hyvissä ajoin ovat
käsikirjoituksen saaneet!“ Sitten hän viskautui
vuoteelleen. „Vihdoinkin olen painajaisistani päässyt!
Jos voisin, niin hävittäisin kaikki latojat ja nitojat,
kustantajat ja kauppiaat, jotka eivät suo minulle
hetkeäkään hengähtääkseni. Tahtoisin olla kaikkea
muuta kuin nykyajan kirjailija!“
Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta
silmiinsä. Hän nousi, meni kaapilleen ja tapasi sieltä
kirjan. Sitten hän paneutui takaisin vuoteelleen ja
rupesi lukemaan.
Kirja, joka sattui hänelle käteen, oli pienempää
kokoa kuin tavallinen oktaavi. Sen leveys oli
puolet pituudesta ja sen paksuus puolet leveydestä.
Paperi oli sinertävää, silittämätöntä.
Ensinnä pistivät hänen silmäänsä monilukuiset
värilliset kuvat, jotka niinkuin maalatut
virstanpatsaat maantiellä yksitoikkoista selailemista
helpottivat. Mutta vähitellen hänen huomionsa kiintyi itse
tekstiin, joka antikva-petitillä ja „nonpareille“lla
painettuna vaatimattomasti vetäytyi sivulta sivulle,
niinkuin matala kanervikko pitkin maantien vieriä.
Mitä pitemmälle hän lukiessaan pääsi, sitä
kauemmas veti kertomus hänet mukanaan. Hänestä
tuntui siltä kuin olisi matkustanut entisyyteen,
siirtynyt seitsemänkymmentä vuotta taaksepäin, ja itse
tuntenut kaiken sen, mitä luki.
–––––––––––––––
–––––––––––––––
Minä olin puhutellut muutamia meidän Upsalassa
oleskelevia maamiehiämme, oppivaisia niinkuin
minäkin, että me, kotiin tultuamme, painoittaisimme yhtä
Suomalaisia kirjaa, koetteeksi jos olisi muka
mahdollinen omalla kielellämme toimittaa tiedollisia ja opillisia
aineita. Ja teimme liiton välillemme, että kukin meistä
piti vissiin ajan-päähan kirjoittaman jotakuta
valistukseksi meidän tarinamuksestamme ja maastamme, tahi
selitykseksi meidän kielestämme ja runomuksestamme, eli
jos ei muuta, niin suomentaa edes vieraista kielista
muiden kansojen opetuksia ja runomuksia; koetteeksi
muka, että meidänkin kielellämme käsittää heidän
mieli-valaistustaan ja kieli-somaisuuttaan.
Minä odotin, yhdestä vuodesta toiseen, tämän
luvan täyttämistä; mutta havaitsin kohta, ett’ei yksikään
heistä pitänyt sanaansa. Ja koska minä tästä heitä
muistuttelin, niin syytettiin yhtä ja toista, ja vetivät
kukin verukkeitansa esteleitaksensä; monipa ei enään
vastannutkaan minua minun kirjojeni päälle.
Kuitenkin minä odotin heiltä tätä kirjallista apua
aina loppuun asti tästä kirjan-painamisesta, saadakseni
heiltä edes muutaman sanan tähän pistetyksi. Ja olen
sen tautta nimelläni merkittänyt omia tekojani, että
eroittaa heitä muista; yksi neuvo, jota ei olisi tarvittu.
Mitäspä minun sitten, kuin yksinään ruveta
tähän pulmaan, ja kokea näitä vehkeitä aikoihin saada,
joiden voittamiseksi olisi vaadittu yhtä yhdistettyä
väkitarttumista? Ja minun täytyi siihen ruveta eroitettuna
pois omiltamme, vieraassa maassa. Kuinka usein
eikös minulla olisi ollut tarvista keskustella
maamiehiämme meidän kielestämme ja hänen tavoistaan, sekä
uusien sanojen synnyttämisessä, että vanhojen
tarkoittamisessa, kuin että muutenkin neuvoitella muissa
asian-laidoissa. Kuin muut vanhemmatkin
kirjan-toimittajat aina ensin antavat kirjoituksiansa muille heidän
tuttavilleen ja ystävilleen, lukeaksensa ja oijaistaksensa,
ennen kuin he heitä julistavat, niin minulla ei ole ollut
yksikään, joka olisi edes ottanut heitä katsoakseen, eli
joka olisi neuvoillansa minua jossa kussa oijaistanut.
Heidän neuvonsa oli ainoastaan: „ett’ei puuttua koko
työhön“; ja kuin en ottanut tätä totellakseni, niin heillä
ei ollut muuta minulle antaa.
Vaikka se oli työläs kyllä minulle, ruveta
semmoiseen kauppaan, ja antaita siihen, kussa yhdellä
puolella kohtaa minua pilkkaa ja irvistelemistä, ja toisella
omaa vahinkoa ja menettämistä, niin tahdoin minä
ennen kuitenkin uskaltaa kaikkia, ennen kuin heittäisin
yhtä asiata koettamatta, joka on minun mielestäni niin
kallis ja suloinen kaikille Suomalaisille.
Minä tunnen aivoin hyvästi laveuden ja vaaran
minun kokemisestani, mutta eipä sekään ole ollut hyvä
peloittamaan minua tästä, koska juohtuupi mieleeni
sitä etua ja hyödytystä, hengellisessä tarkoituksessa,
joka tuosta vajoisi meille, jos meidän kielemme tulisi
muka paremmin ylös-harjoitetuksi. Minä tiedän, että
tähän asiaan vaaditaan, ensinkin yhtä
valaistettuampata ymmärrystä ja yhtä isompata opetusta, kuin on
minulle edes mahdollinen tässä nuoressa ijässäni; ja
toiseksi yhtä selvempätä Suomenkielen-tuntemista, joka
myös puuttuu minulle. Sitten vaaditaan vielä
tämmöisiin asioihin yhtä rahan-varaa, joka on minulla vajaalla,
ja yhtä kovaa-luontoista uskallusta ja mielen-hartautta,
ensinkin että ruveta, ja sitten että edes-tunkea yhtä
asiata, joka niin monessa paikassa riitelee vanhoja
luuloja ja tapoja vastaan.
Näistä vaatimuksista on suurin vastus ollut
minulla kustannuksista — ja kuka heidät maksaa. Minä
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
