Full resolution (TIFF) - On this page / på denna sida - Surupuhe jonka 24 päivänä toukokuuta 1865 lausui Julius Krohn
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
sydämessä, ei kuitenkaan riehuavaisna, kaikkea hävittäväisnä tulipalona, vaan
lämmittelevänä, valorikkahana valkiana. Venäjän muisto aina täytti Hänen mielensä.
Vieraita maita ihmetellen lapsen uuteliaalla mielellä, Hän aina kuitenkin
rakkaudella muisti nuot oman maansa äärettömät tasangot, Hän puhui ylpeillen Venäen
sotamiesten uskollisesta, urhokkaasta mielestä, ja piti esikuvinansa maansa suuret,
muinaiset Hallitsijat. Kun jotain hyvää, ihanata nähdessään Hän sydämessään
riemastui, niin sanoi siinä aina tuntuvan kuin olisi se jotain ennen nähtyä, kuin oisi
jotain kotimaista. Morsiamessansakin Hän luuli näkevänsä Venäläistä ulkomuotoa
ja Venäläistä mielenluonnetta. Vaan tämä palavainen rakkautensa suurimpaan,
mahtavimpaan niistä kansoista, joiden isäksi Hän kerran oli tuleva, ei
sulkenut Hänen sydämestään rakkautta muihin pienempiin, Hänen vastaisehen
hoimehensa uskottuihin. Jos Venäläinen olikin Hänellä esikoisena, niin piti muutkin
kansansa Hän rakkahina lapsinaan. Meidänkin laitoksia, olojamme Hän tarkoin
tiedusteli, niin että vasta voisi ohjailla oikein Suomenkin kansan kulkua. Hän
kerran kulkeissansa Saimaan saarisilla vesillä, kyseli paljon kansan elämästä,
tavoista, ja varsinkin mielellänsä kuulusteli Kalevalasta Suomalaisten jaloimmasta
hengentuotteesta. Ja viime vuosinansa Hän monta kertaa ilmoitteli harrasta
haluaan taas päästäksensä Suomeen tutustumahan meidän kanssamme ja kiinnittämään
siteillä rakkauden sydämemme itseensä.
Ja Hänen puolehensa kenenkä sydän voikkaan olla taipumatta? Solakka
vartalonsa, ihanat, lempeät kasvot, leveä, puhdas otsa, suurien silmäin kirkas,
mielevä, suloinen katsanto, tuo nuoruuden vieno kukoistus, ne kaikki kaukaa
katsojaakin lumoutti ensinäöllä. Vaan kelle oli suotu Hänen tyyntä, rakastavaista
sydäntänsä nähdä likempätä, sen rakkaus Hänehen kiintyi ikipäivikseen. Ja kuinka
lempeästi, kuinka sulavasti osoitti Hänkin suosiotaan niille joita rakasti. Vaan
rakkauttaan ei Hän tuhlannutkaan semmoisille, jotka mielitellen mairitellen
tahtoivat luikerrella Hälle sydämeen. Kun oudon nimeä mainittihin Hän aina kysyi
kaikkein ensiksi: Onko se kunnon mies? Se avu Hänen silmissänsä peitti monta
puutetta. Vaan kunnoton imartelija, valehtelija ne oli Hänen sydämelleen inhona
ja vaivoin voi Hän niiden näköäkään kärsiä.
Sydämen harras, hyvä tahto on ensi ehto kaikkeen hyvään tekohon. Vaan
ilman tietoin valaisevaa valoa paraskin tahto hapuroivi pimeässä ja särkee mitä
tahtoo rakentaa. Sen opin oli jalo opettaja syvähän nuorukaisen mieleen
piirtänyt. Ei ollut nuori Ruhtinaamme niitä henkiä, mit levotonna tiedustelevat
totuuden salaisia sääntöjä ja janoavat tietoa kuin lehtokoivu kaikin voimin valoon
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
