Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - IV osa — Paaluvarustus - 17. Tohtori jatkaa kertomusta: Jollan viimeinen matka
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
H7
»Kyllä he silloin saavat juosta», kapteeni vastasi.
Tiedättehän mihin merimies maalla kykenee. En minä
heistä välitä, vaan tykistä. Vaimoni piikatyttökään ei voisi
ampua ohi. Sanokaa, junkkari, kun näette sytyttimen,
niin me huopaamme.»
Me olimme sillä välin, liiallisesta lastistamme
huolimatta, päässeet hyvän matkaa eteenpäin ilman että
venheemme oli sen pahemmin ryyppäillyt. Olimme jo
aivan lähellä rantaa; kolme- tai neljäkymmentä
airon-vetoa olisi vienyt meidät maihin, sillä pakovesi oli jo
paljastanut kaistaleen hiekkaa puiden alapuolella.
Laiva-venheestä ei ollut enää pelkoa; pieni niemeke oli jo
välillämme. Pakovesi, joka niin säälimättä oli meitä
viivästyttänyt, maksoi nyt velkaansa ja viivästytti
vihol-lisiamme. Ainoastaan tykki oli meille vaarallinen.
»Jos uskaltaisin», kapteeni virkkoi, »niin
pysähtyisin pudottamaan vielä yhden noista veikkosista.»
Mutta he olivat selvästi päättäneet, ettei mikään
saisi estää heitä laukaisemasta. He eivät olleet edes
vilkaisseet kaatuneeseen toveriinsa vaikka hän ei ollut
kuollut, minä näet näin hänen koettavan ryömiä pois
toisten jaloista.
»Valmiit!» huudahti junkkari.
»HuopaaI» kapteeni kaikuna komensi.
Hän ja Redruth huopasivat niin voimakkaasti, että
koko perä painui veden alle. Samassa
silmänräpäyksessä jymähti laukauskin. Tämä oli ensimäinen ääni,
jonka Jim oli kuullut, junkkarin pyssyn pamahdus kun
ei ollut kuulunut sinne asti. Ei kukaan meistä
tarkalleen tiennyt, mistä kuula kulki, mutta luullakseni se
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
