Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
104
loilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi, metsänpedot
samosivat nälkäisinä talojen ympärillä.
Kahdeksanjalkaiset hevot tallasivat kavioillaan kaiken
hiljaisen onnen muruiksi. Mistä ikinä hurja
ajojahti pauhasi ohi, siellä loimahtivat miesten
sydämet villeiksi, ja naisten täytyi paeta kalvaassa
kauhussa kotoaan.
Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa,
kauhistuneina ja kumminkin iki-onnellisina.
»Sellaisia ihmisiä!» ajattelimme. »Me emme koskaan
näe heidän vertaisiansa.»
»Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan
ajatelleet, mitä he tekivät?» kysyimme.
»Tietysti he ajattelivat lapset», vastasivat vanhat.
»Mutta eivät niinkuin me ajatellaan», me
inttelimme.
Eivätkä vanhukset nyt ymmärtäneet, mitä
tarkoitimme.
Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun
merkillistä henkeä, joka oli jo saapunut sieluumme.
Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, pitkät
koukku-sormet, tuota, joka kyyröttää sielumme
pimeimmässä loukossa ja nykkii rikki olentoamme,
niinkuin vanhat mummot nykkivät silkki- ja
villariepuja.
Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset
sormet nykkivät, kunnes meidän koko minuutemme
oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän
parhaat tunteemme, meidän alkuperäisimmät
ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja sanoneet,
tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset
silmät katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
