Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
207
ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten lemmikki,
joutui tappiolle.
Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja
rumaa oli kaikki, mitä hän näki. Mitä hän oli
toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki
näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän
huntuun. $e oli väsymyksen, tappion,
voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko luonnolle.
Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka
nyt räiskyvässä riemussaan verhosi elämän
purppuralla ja kullalla, hän ajatteli, että tämä sydän
kadottaa ehkä kerran voimansa eikä jaksa enää
valaista hänen maailmaansa.
»Oi, avuttomuus, oman sydämeni
voimattomuus!» sanoi hän itseksensä. »Tukahduttavan,
harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni
valtiatar. Silloin näen minä elämän rumana ja
harmaana, jollaista se kenties onkin, silloin tukkani
valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat.»
Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja
kun nuori kreivitär juuri nosti silmänsä, sattui
hänen katseensa sivurakennuksen rautaristikkoiseen
ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat
ihmisenkasvot.
Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja
nuori kreivitär tunsi, että nyt oli hänen iltainen
ilonsa turmeltu.
Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei
surua näe, vaan kuulee ainoastaan siitä
puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi
on säilyttää sydämensä iloa seistessaan silmätysten
yömustan, tiukasti tuijottavan tuskan kanssa.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
