Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
156
vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten
kuljettivat he sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi
kuudelle miehelle.
Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna
tuli kotiin, ja heti hänen silmänsä osuivat tuohon
surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän vihastui.
Eihän nyt koko talokaan ollut enää sama hänen
mielestään. Kuka oli uskaitanut muutattaa pois
kiven. Jaha, Gustafva rouvako käskenyt. Niin,
naisväellä ei vaan ole sydäntä. Eikö hänen
vaimonsa tiennyt, että hän rakasti sitä kiveä?
Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti
sen hartiavoimalla maasta ja kantoi takapihan ja
pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se oli
ollut ennen, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli
kivi, jonka kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa.
Sitä urotyötä ihailtiin koko Vermlannissa suuresti.
Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi
Marianne juuri ruokasalin ikkunan ääressä ja
katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin
hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo
hirmuinen, mahdottoman väkevä, tuo juonikas,
oikkuinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin
omaa mieltään.
He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli
pöytäveitsi kädessä. Hän kohotti ajatuksissaan
veistä.
Gustafva rouva tarttui hänen ranteesensa.
»Mariannel»
»Mikä hätänä, äiti?»
»Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta.
Minä peljästyin.»
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
