Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
157
Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni,
kuiva ihminen, harmaahapsi ja ryppyinen, jo
viidenkymmenen iässä. Hän, — hän rakasti kuin koira,
laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten
reippaalla tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen
vaikutuksen. Hän oli kuin myrskyn tuivertama
puu meren rannalla, hän ei ollut saanut koskaan
kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan
piiloteitä, hän valhetteli tarvittaessa ja tekeytyi
nuhteista päästäkseen usein tuhmemmaksi kuin olikaan.
Kaikin puolin hän oli miehen luoma.
»Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?» kysyi
Marianne.
»Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet
aina vihainen isälle. Miksi ei olo jo tule hyväksi,
kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?»
»Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko
minä mitä sille, että kammon häntä. Eikö sitten
äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä pitäisin
hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän
on kiusannut sinua, niin että olet vanhennut ennen
aikaasi. Miksi pitää hänen olla meidän isäntämme?
Hänhän on kuin mikä hullu. Miksi täytyy minun
häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole
hyvä, hän ei ole armelias. Minä tiedän kyllä, että
hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi meidät koska
tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo.
Senkövuoksi minun pitää häntä rakastaa?»
Mutta silloin ei Gustafva rouva ollut lainkaan
tavallisensa. Hän tuli voimakkaan rohkeaksi ja
puhui tietoisia sanoja:
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
