ÄTSÄRISTÄ JA VIRROILTA PORIIN. 61 soudamme päävirtaan. Jo tarttuu virta kanoottiin, se vetää meitä koskeen, liian myöhä on kääntyä takaisin. Airo saa nyt levätä, kanootti pysyy ohjaamattakin oi- koassa suunnassa. Katse kääntyy eteen päin virran uomaa pitkin. Katsoa sivulle päin, jäljelle jääviin, tanssiviin rantoihin ci ole luvallinen, täytyy joka sil- mänräpäys olla valmis torjumaan aavistamattomia es-. teitä. Terävät kivet huomataan jo etäämpää siitä, että ne synnyttävät pyörteitä tai kuohua. Suunta voidaan sen tähden hyvissä ajoin muuttaa muutamilla voimak- kailla aironvedoilla. Petollisemmat ovat litteät paadet, niiden päällitse lipuu vesi tyynesti ja äänettömästi, usein ei niistä tiedetä mitään ennen, kuin ovat ihan keulan edessä. Silloin täytyy sukkeloilla liikkeillä sel- vitä pulasta; muutamat voimakkaat huopaukset teke-- vät siinä erittäin hyvää, vauhti hiljenee ja siten on mahdollinen kääntää ohitse. Jos tartutaan kiveen on enimmissä tapauksissa ainoa keino työntää pohjasta sysimällä kanootti karin päällitse; ennen kaikkea pitää varoa kanoottinsa kääntämistä virran poikki. — On- nellisesti olimme päässeet varsinaisesta koskesta! ja huimaavalla vauhdilla syöksymme sen alla vasta-aal- toihin. Kanootti hyppii kuohuvilla harjoilla, korkeina ja tiheään käyvät aallot, purskuen kanootin kannelle- kin ja kastellen meidät kokonaan. Tällä kertaa ei ol- lut aikaa väistellä pahimpia harjoja. Emmekä myös- kään uskalla liian jyrkästi kääntyä tyyneen veteen, sillä jos keula kovassa virrassa sukeltaa sivulla käy-