Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Kaarlo Kramsu
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
niin sydäntä-särkevää kaikessa turvattomassa
avunhuudossaan. S.kin vaikuttaa itse asiassa
valoisammin, sillä se vaikuttaa liikuttavammin: se
on hätääntyneen lapsen parahdus keskellä elämän
korpi-yötä, katkeavan kielen helkähdys,
kuolin-huuto, haihtuva pimeyteen. Mutta siinä on edes
jäljellä elämän intensiteetti, tahto, joka ei tahdo
kuolla, aivotoiminta, joka epätoivon vimmalla
tarrautuu hukkuvan oljenkorteen: Jesukseen
Kristukseen. Kaarlo Kramsulla ei ole mitään sellaista.
Hänen runossaan ei ole lasta ollenkaan, vaan
yksinomaan miestä, jonka tämä hetki ei ole
toivottavampi kuin toinenkaan: hänellä ei ole mitään syytä
huutaa, koska hänellä ei ole syytä juuri nyt
huutaa enemmän kuin ennenkään. Hänen elämänsä
on aina ollut yhtä toivotonta.
Runo Onnensa etsijä soinnuttaa
edelleen samaa mielialaa. Onni on etäällä, sitä
kohden on kiirehdittävä. Lyhyt on aika, matka on
pitkä, polku kivinen, myrskyinen elämän sää.
Mutta rientää täytyy, ei etsiä suojaa, ei levähtää.
Kaukana on onni, kaikki ihmiset rientävät kohti
onneaan. Mutta rientää on turha, kukaan ei ehdi
sinne, kaikki saavuttaa kuolema, kun he tuskin
ovat päässeet puolitiehen. — Joku toinen runoilija
lopettaisi jo tähän. Mutta Kramsu jatkaa vielä,
hän huomauttaa vielä kerran, että rientää täytyy,
että ei saa levätä, sillä
„ken lepohon itsensä heittää,
on kuollut jo eläissään."
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
