Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Viron kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1353
Viron kieli ja kirjallisuus
1354
nykyisyyden, sen kielen ja kirjallisuuden ja
virolaisten asuman maan tuntemasta. Sen
tärkeimpiä tehtäviä oli vir. kansanrunouden
kokoaminen ja julkaiseminen. Kalevalan ilmestyminen
antoi Fr. R. F ä h 1 m a n n i ,1 1 e (k. 1850, ks. t.)
aiheen ryhtyä vir. runoaineksista
sommittelemaan jotakin vastaavaa, mutta muiden töiden
vuoksi yritys jäi häneltä toteuttamatta. Fählman
esiintji runoilijana käyttäen mielellään
antiikkiset runomittoja. Fählmannin työtä runojen
keräilijänä ja yliteenkutojana jatkoi F r. R.
K r e u t z w a 1 d (k. 1882, ks. t.), ja hänen
sommitteluistaan valmistui virolaisten kansalliseepos
,.Kalevipoeg" (1857-61). Kuten Kalevalan
Suomessa tuli Kalevipoegin ilmestyminen
merkitsemään uuden aikakauden alkua virolaisten
elämässä, siitä tuli Viron kansan kansallisen
kokou-muksen merkki. Kreutzxvaldilla on myös ansioita
vir. taiderunouden alalla. Eepillisenä
,,Lem-bitu" nimisellä runoelmallaan hän on saavuttanut
Viron ,,poeta laureatuksen" maineen. Hän aloitti
romantikkona ja lopetti klassikkona. — 1860-luku
merkitsee virolaisten elämässä sekä aineellista
että henkistä nousukautta. Maanomistusolot
paranevat, henkisen viljelyksen vainiolle
tarjoutuu runsaammin työvoimia, joita jo on itse
kansastakin lähteneitä. Viimeisiä saksankielisiä
työmiehiä viron kielen ja vir. kansanrunouden alalla
ovat H. N e us (k. 1876, ks. t.) ja Edvard
Ahrens (k. 1863, ks. t.). Viimemainittu laski
viron nykyisen kieliopin ja oikeinkirjoituksen
perustuksen. Näihin on vielä luettava
akateemikko J. F. ffiedemann <k. 1887, ks. t.),
joka on rikastuttanut vir. tutkimusta useilla
kieli- ja kansatieteellisillä merkkiteoksilla.
Varsinkin on hänen suurella vir. sanakirjallaan
perustava merkitys viron kirjakielen kehityksessä.
Hitaasti ja mitä suurimpia vaikeuksia vastaan
taistellen sorronalaisuudessa lamautuneet
kansan-voimat pääsivät vaikuttamaan ja luomaan
sivistyksellisiä arvoja. On varsin kuvaavaa, ettei
sellainen esteettisesti sivistynyt, terävä-älyinen
runoilija kuin Kreutzwald saavuttanut sellaista
kansanomaisimman ja rakastetuimman kirjailijan
aisemaa, mikä pitkät ajat oli ,,kansan
opettamiseksi ja ratoksi" kirjoittelevalla- lukkarilla J. W.
Jan n sen il la (k. 1890, ks. t.). Jannsen on
monipuolisella valistus- ja herätystoiminnallaan
Viron alkavan kansallisen heräämisen
keskeisimpiä henkilöitä. Hänen merkityksensä kirjailijana
ei kuitenkaan kanna hänen omaa aikaansa
kauemmas. Erikoisesti on Jannsen muistettava
ensimäi-sen vir. sanomalehden („Perno Postimees", 1857)
perustajana. Maaorjuuden lakkauttamisen
50-vuotisen muiston juhlimiseksi Tartossa 1869
vietetyssä yleisessä vir. laulujuhlassa
kansallisesti heräävän Viron kevät-tunteet saivat
voimakkaan ilmaisunsa herättäen vastakaikua
kansallisen romantiikan elähdyttämien
kirjailijain tuotteissa. Esille pulppuavien
tunteiden laulajista on ensi sijalla Jannsenin tytär
Lydia Koidula (k. 1886, ks. t.), „Emäjoen
satakieli", ensimäinen vir. naiskirjailija. Hänen
syvin ja lyyrillisin persoonallinen elämyksensä
oli „pyhä isänmaa"; lemmenrunoilla on hänen
tuotannossaan toisarvoinen sija. Hänen nimeensä
liittyy vir. novellikir jallisuuden ja draaman
synty. Koidulan ohella ja hänen jälkeensä
esiintyi suuri määrä säeseppiä, jotka tunnelmarunoi-
lijoina toivat julki riemajstuksensa kaikesta,
mikä oli kotoista ja virolaiskansallista, mutta
lauloivat myös ensi lemmestä, jumalanpelosta ja
uskollisuudesta keisaria kohtaan. He kuuluvat
Viron kirjallisuudenhistoriaan yleensä vain
ryhmänä, josta ani harva kohoaa yksilönä esille.
Näistä mainittakoon kuitenkin nimet Fr. Ku h 1
b a r s, M. W e s k e (k. 1890) ja A. R e i n w a 1 d.
Johtavina voimina tämän ajan kansallisissa
harrastuksissa olivat Jakob Hu rt (k. 1906,
ks. t.) ja C. R. Jakobson (k. 1882, ks. t.).
Riemuvuosi 1869 johti Viron kirjallisuusseuran,
Eesti kirjameeste seltsin (ks. t.)
perustamiseen 1871. Tämän seuran esimiehenä
(v:een 1881) Hurt ylläpiti harrastusta
kansanrunouteen ja sen kokoamiseen. Hänen
suurenmoinen kansanrunouskokoelmansa (207,000 numeroa)
onkin ainoita laatuaan. C. R. Jakobson oli
voi-makashenkinen poliittinen persoonallisuus, jonka
välitön merkitys Viron kirjallisuudenhistoriassa
on pieni. Sitä suurempi on hänen merkityksensä
vapaamielisenä politikkona, joka asettuen
van-hoillis-kirkollista ja entistä kansallis-romanttista
suuntaa vastaan tahtoi saada Viron
kansalliseen heräykseen yhdistetyksi syvälle käypää ja
uusiin ajatustapoihin pohjaavaa sosiaalista
uudistusta. Jakobsonin seuraajat osoittautuivat
henkilöiksi, jotka ontoilla lauseparsilla koettivat
korvata sen, mitä heiltä puuttui asiallisuudessa.
Samalla myös venäläistyttämispyrkimykset
tekivät tuhoavaa ja turmelevaa jälkeä. Monet
isänmaanystävät vetäytyivät syrjään julkisesta
elämästä.
Hurtin rinnalla on kansanrunouden kokoojana
ja julkaisijana mainittava pastori M. J. Ei se n
(s. 1857, ks. t.), jonka päähuomio on
kohdistunut suorasanaiseen kansantietouteen. Eisen on
myös ahkera kirjailija. Hänen kynästään on
lähtenyt suuri joukko yleistajuisia kirjoja,
kirjoitelmia ja tutkielmia sekä runojakin. Samalla
tasolla kuin Eisen ovat runouden palveluksessa
J. Bergmann ja Martin Lipp,
molemmat pappeja, joiden runoudelta kuitenkin
puuttuu alkuperäisyyden tuoreus.
Maailmankatsomukseltaan edellisille sukua, runolahjoiltaan kui
tenkin heitä etevämmät ovat Jakob T a m m
ja Jakob L i i w, vir. runouden
huomattavimmat eepilliset kyvyt. G. E. L u i g a n runous on
pääasiallisesti lyyrillistä, mutta hänen ansionsa
ovat suuremmat sanomalehtimiehenä. 1880-luvulta
aina vuosisadan käänteeseen saakka saamme vir.
kirjallisuudesta turhaan etsiä omaperäisiä säveliä.
Runoja sepitetään runsaasti, mutta kaikki on
jäljittelyä. Ei voi siis puhua mistään kirjallisista
virtauksistakaan. Kansallisen omaperäisyyden
tunnusmerkkinä on kansallinen henki ja
maailmankatsomus; se ei vielä ole läpitunkenut
kirjailijain aines- ja aihepiiriä. Tästä ovat kielteisenä
todistuksena isänmaalliset kertojat sellaiset kuin
Jakob Pär n, Lilli Suburg, J. Körvv,
J. J ä r w y. m. Erikoisesti olivat kirjailijain
suosiossa idylliseen henkeen laaditut kuvaukset
entisajasta ja historiallinen romaani, jolta usein
puuttuu historiallinen todenmukaisuus ja joka
mielellään otti aiheensa 13-14 :nnellä vuosis.
tapahtuneesta saksalaisvalloituksesta. Ulkonaiset
piirteet lainattiin Scottilta, Chateaubriand’ilta,
Sueltä tai Dumas’lta ja sankarien kansalliset
nimet otettiin jostakin vanhasta kronikasta.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
