Tietosanakirja / 10. Työehtosopimus-Öölanti / 1817-1818 (1909-1922) Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
	Project Runeberg | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Yrjö-Koskinen ...

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>

Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has been proofread at least once. (diff) (history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång. (skillnad) (historik)

Forsman 1847 Helsingin
yliopistoon, ja vaikka perin
ruotsinkielisissä oloissa
kasvaneena antautui hän
alusta alkaen suomalaisen
kansallisuus-aatteen
innokkaaksi kannattajaksi.
Ensimäinen tehtävä oli
suomen kielen oppiminen,
ja siihen tarjoutui hyvä
tilaisuus Hämeenkyrössä,
minne isä 1845 oli
tullut kirkkoherraksi.
Näiden suomen kielen
opintojen ja alkavain
historiantutkimusten
yhteistuloksena oli hänen
ensimäinen kirjallinen tuotteensa: „Kertomus
Hämeenkyrön pitäjästä” (1851), jossa hän jo omisti
itsellensä sen nimen, Yrjö-Koskinen, jolla hän sitten
tuli tunnetuksi. Sen julkaisemisessa hän jo
osoitti sitä vääjäämätöntä luonteenlujuutta, joka
oli hänelle ominainen. Äsken ilmestynyt 1850 v:n
surkean kuuluisa sensuuriasetus kielsi suomeksi
painattamasta muita kirjoja kuin „ainoastaan
semmoisia, jotka, olematta vastoin yleisiä
painotarkastus-asetuksia, sekä hengen että esitystavan
puolesta tarkoittavat uskonnollista
mielenylennystä tai taloudellista hyötyä”. Y.-K:ta
kehoitettiin sentähden kääntämään tutkimustaan
ruotsiksi, mutta hän kieltäytyi ja sanoi sen
mieluummin saavan jäädä painattamatta — ja erityinen
painolupa saatiinkin. Tultuansa 1853 filosofian
kandidaatiksi ja maisteriksi, sai hän
opettajanpaikan Vaasan kymnaasissa ja valitsi nyt
isänmaan historiantutkimuksen varsinaiseksi
tiedealaksensa sekä tuli 1860 filosofian tohtoriksi.
Vv. 1857 ja 1859 hän kahdessa osassa julkaisi
laajan ja huomattavan historiallisen teoksensa
„Nuijasota, sen syyt ja tapaukset” (josta uusi
täydennetty ja uudistettu laitos ilmestyi 1877).
Historian professorinviran yliopistossa tähän
aikaan tullessa avoimeksi, Gabriel Reinin
täysinpalvelleena siitä erottua, haki Y.-K. sitä ja
julkaisi sitä varten ansiokkaan tutkimuksen
„Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta” (1862),
joka suomalaisen kieliasunsa tähden synnytti
paljon pahaa verta yliopiston konsistorissa.
Kovan ottelun jälkeen hänet kuitenkin ensi
sijassa ehdotettiin virkaan ja siihen nimitettiin.
Vv. 1869-72 hän kolmessa vihossa julkaisi
enimmän levinneen ja tunnetuimman teoksensa
,,Oppikirja Suomen kansan historiassa" (uusi
täydennetty painos ilmestynyt 1881), jossa ensi kerta
Suomen historia vanhimmista ajoista alkaen
nykypäiviin asti yhdenjaksoisesti esitettiin, ja
osoitettiin miten Suomen kansa vähitellen on
kehittynyt yhä suurempaan kansalliseen ja
valtiolliseen itsetietoisuuteen. Sen jyrkästi
suomalaiskansallinen kanta kuitenkin herätti paljon
suuttumustakin ja aikaansai kiihkeitä
vastaväitteitä. Lyhyempi, kansakouluja varten tarkoitettu
Suomen historian laitos ilmestyi 1873. V. 1876 hän
viranvaihdolla Z. Topeliuksen kanssa tuli Suomen,
Venäjän ja Pohjoismaiden historian professoriksi.

Yrjö-Koskinen.

Y.-K. oli täten kirjailijana ja
yliopistonopetta-jana saavuttanut tunnetun ja tunnustetun nimen,
mutta samalla hän oli myöskin
yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä kohonnut suoma-

laisuuden, fennomanian, esitaistelijaksi ;a tullut
suomalaisen puolueen varsinaiseksi perustajaksi.
Suomea puhuvan väestön nostaminen täyteen
arvoon ja johtavaan asemaan Suomenmaassa —
sen päämäärän toteuttaminen, minkä Snellman
oli viittonut — siinä oli Y.-K:n elämäntyön
tarkoitus. Sanomalehdistössä hän ahkerasti julkaisi,
sekä nimenomaan kieliasiasta että muistakin
yhteiskunnallisista kysymyksistä, arvokkaita ja
paljon huomiota herättäviä kirjoituksia. Hän
oli 1863 ilmestyväin „Helsingin Uutisten"
julkaisijoita ja perusti 1866 kirjallis-yhteiskunnallisen
aikakauslehden ,,Kirjallisen Kuukauslehden",
jonka päätoimittajana sitten pysyi sen loppuun
asti 1880. Kiihkeimmillään olevassa
puoluetaiste-lussa, jota juuri siihen aikaan käytiin
,,fenno-maauien" ja ,,svekomaanien" välillä, hän seisoi
ensi rivissä, raskaimmat iskut sekä antaen että
saaden. V. 1864 häntä „Suomettaressa" olleen,
senaattia moittivan kirjoituksen johdosta
syytettiin majesteettirikoksesta ja tuomittiin
rahasak-koon. Koulunopettajain puolelta
valtiopäivämie-heksi valittuna hän pappissäädyssä otti osaa
v:n 1872 ja seuraaviin valtiopäiviin, osoittaen’
eri kysymyksissä, nimenomaan myös raha-asiain
alalla, monipuolista asiantuntemusta ja kykyä,
ja esiintyi tästä alkaen suomalaisen puolueen
tunnustettuna johtajana. Kovasta vastarinnasta
huolimatta voitti suomalaisuus yhä enemmän
alaa; koulukysymyksessä, joka erittäinkin oli
sytyttävänä riita-aiheena, pakotettiin hallitus
askel askelelta myönnytyksiin. Lopulta
katsottiin hallituspiireissäkin suotavaksi, että
fenno-maanit saisivat edustajansa senaattiin, ja kreivi
Heidenin tultua Suomen kenraalikuvernööriksi
nimitettiin Y.-K. 1882 senaatin jäseneksi, ensin
kamari-toimituskunnan, sitten, v:sta 1885,
kir-kollisasiain-toimituskunnan päälliköksi.
Senaatissa hän osoitti ennestään tunnettua tavatonta
työkykyään ja tarmoaan ja sai pian miltei
johtavan aseman hallituksessa. Varsinkin hän
ratkaisevasti vaikutti sen asetuksen aikaansaantiin,
joka virkakuntain ja virkamiesten eri
tapauksissa käytettäväksi kieleksi määräsi
asianosaisten ja paikkakunnan enemmistön kielen. V. 1882
hän korotettiin aatelissäätyyn, ottaen silloin
virallisesti nimen Yrjö-Koskinen, ja 1897
vapaaherraksi. Suomen valtiolliselle taivaalle
rupesi kuitenkin tähän aikaan nousemaan uusia
pilviä idästäpäin. Y.-K., jonka valtiollinen
kanta yleensä oli varovainen ja jonkun verran
konservatiivinen, koetti suurella taidolla ja
diplomaattisella varovaisuudella tätä vaaraa
torjua, ollen likeisessä yhteissuhteessa varsinkin
ministerivaltiosihteeri v. Dadinin kanssa.
Suomalaisen puolueen tuli, se oli hänen kantansa, jonka
hän ilmitoi muutamassa 1891 yksityisesti
levitetyssä kirjoituksessa, pyrkiä sovitteluun
korkeimman vallan kanssa, välittämättä siitä mitä mieltä
ruotsinmieliset olivat. Rajuilman vihdoin
purkauduttua 1899, asettui hän sille kannalle, että
välttämättömyys pakotti ulkonaiseen
alistumiseen. Hänen vaikutuksestaan senaatti julkaisi
helmikuun julistuskirjan, ja näin omaksumastaan
kannasta hän piti järkähtämättä kiinni
huolimatta siitä paheksumisesta, joka siitä tuli hänen
osakseen ja joka aikaansai hajaannuksen suom.
puolueessa. Kohta sen jälkeen hän kuitenkin
erosi senaatista, koska, kuten itse sanoi, ei enää

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>