Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Hautaaminen ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
175
Hautajaiset—Hautalöytö
171»
Tsirkkakemin kalmisto.
Molempain viimemainittujen liautaustapain
juuret lienevät vainajainpalveluksessa. Todellisten
ruumisten tai ruumiinjäännösten sijalle tulevat
tapain lauhtuessa vainajain kuvat (Liitekuva
Hauta ja hautaustavat II, kuvat 3, 4), joihin
vainjain sielut jälkeläisten suojelushenkinä
asettuvat.
Vainajan muiston säilyttämiseksi
pystytetään patsaita tai kootaan kivikasoja haudoille.
Edellisiä ovat m. m. hautakivet (ks. t.) ja
luoteisameriikkalaisten vaakunapatsaat;
puhuvatpa ne muutamilla Pohjois-Ameriikan
intiaani-haudoilla kuvannollista kieltään vainajan
elinaikaisista töistä ja toimista (Liitekuva Hauta
ja hautaustavat I, kuva 5). Yleisesti
pannaan alkuperäisillä asteilla vainajan omaisuus
mukaan, koska hänen luullaan siiä toisessa
elämässäkin tarvitsevan. Kehitys tapahtuu
siilien suuntaan, että omaisuudesta yhä suurempi
osa pidätetään sillä tavalla, että toisenlaista
ja ala-arvoista tavaraa pannaan sijaan. Tässä
osoittautuu useinkin tapain leppeytyminen:
orjien asemesta otetaan kuolinulireiksi eläimiä ja
tuonen tielle seuralaiseksi mukaan pantavan
vaimon tai palvelijan sijasta nukke. Muinaiset
suomalaisetkin näyttävät haudalle
uhranneen („peijaiset" olivat Porthanin mukaan
manalasten lepytysjuhla). Muistojuhlat ovat yleisiä;
niitä viettävät vielä venäjänkarjalaiset ja muut
suomensukuiset kansat. Monien hautajaistapojen
tarkoituksena on karkoittaa, lepyttää tai
harhaan johtaa vainajan hahmo tai sielu; siksi
melutaan ja valitellaan (itkijävaimoja tavataan
varsin monilla kansoilla, m. m. Venäjän karjalaisilla
ja inkeriläisillä), revitään hiuksia päästä ja
katkotaan sormia, kannetaan hirvittäviä naamareita
tai surupukua, maalataan ruumis
tuntemattomaksi y. m. s. Suomalaisillakin oli se käsitys,
että vainaja kuolinhetkestä aina siihen asti, kuu
hän pantiin arkkuun ja lopullisesti haudattiin,
voi seurata elävien puuhia — olipa altis pahan
hengen vahingoittamisellekin. Siksi häntä
vartioitiin, siksi hänestä puhuttiin vain hyvää,
„kiitettiin vielä kirkkomäellä", ja jotta hänen olisi
rattoisampi olla, tehtiin Paja-Karjalassa arkkuun
pieni akkuna. Muinaisten kreikkalaisten ja
roomalaisten käsityksen mukaan vainaja harhaili
100 vuotta rauhatonna Styx-joen rantoja, ellei
hän saanut minkäänlaista hautausta, joksi riitti
kolme kourallista multaa. Estääkseen vainajaa
kotiin palaamasta suomalaisetkin tekivät monta
temppua: löivät rautanaulan kynnykseen ja
valmistivat — samoin kuin Virossa — karsikon
(ks. t.) ; tämä oli aikaisemmin ulirimetsikkö,
pyhitetty vainajain muistolle. U. T. S.
Ensimäiset kristityt käyttivät hautoina
kallioluolia ja katakombeja ja asettivat ruumiin aiua
selälleen kasvot itää kohden. Kristinuskon
saavutettua vakiintuneen aseman hautaamiset
suoritettiin uskonnollisilla menoilla, joihin tärkeänä
osana kuuluivat "ylösnousemusta julistavat
hymnit. Useita esikristillisiä tapoja säilytettiin,
m. m. kolmasti heitettiin multaa arkulle.
Roo-malais-kaiolineu kirkko sitten suuresti kehitti
ja lisäsi hautaamisjuhlallisuuksia. [H.
Hildebrand, „Folkens tro om sina döda" (1874),
So-phus Müller, „Vor oldtid" (1897), Erwin Roluh,
„Psyche" (3:s pain. 1903).]
Katolisella ajalla oli meillä ankarasti
määrätty, että vainaja ennen hautaamista oli papin
vihittävä. Tätä tapaa noudatettiin vielä
uskonpuhdistuksenkin jälkeen, vasta v:n 1686
kirkkolaki kieltää tällaisen hautaamisen edellä käyvän
ruumiin vihkimisen. Kellojensoitto oli ennen
erittäin tärkeä osa hautajaismenoja ja tuotti
kuolinpesälle melkoisia kustannuksia.
Voimassa olevan kirkkolain mukaan
hautaaminen on tapahtuva viimeistään puolen vuoden
kuluttua kuolinpäivästä. (vrt. Hiljainen
h a u t a u s.) Hautaamisen edellä on aina käypä
virallinen ilmoitus kuolemantapauksesta.
Hautajaiset ks. Hautaaminen.
Hautajaismenot ks. Hautaaminen.
Hautakumpu, historiantakaisina aikoina
hautojen päälle luoiu, usein suunnattoman avara
maakumpu. Hautakummut ovat olleet
käytännössä hyvin eri aikoina ja monen eri kansan
keskuudessa. Suurimpia ja vanhimpia lienevät
runsaslöytöiset kummut Kubanin alueella
Kaukaasian pohjoispuolella. Ne ovat aivan
alkupuolelta vaskikautta. Myöhäiscmpiä ovat
kalleuksista vielä rikkaammat kummut Etelä-Venäjällä,
Skyvtiassa, etenkin Aleksandropolin ja
Tsertom-lvtskijn kummut, joista edellisen suuruus
ympäri-mitaten oli 320 m ja korkeus 21 m. Tanskassa ja
Etelä-Ruotsissa hautakummut ovat suosituin
hautamuoto vanhemmalla pronssiajalla, ja
saavuttavat hyvin suuren yleisyyden taas
rautakauden loppupuolella ja jo kansainvaelluksen
aikana (ks. kuvaa vanhan Upsalan
kuningas-kummuista kirjoituksessa
Esihistorialliset ajanjaksot, liite IV: 12).
Viikinkikauden haudat ovatkin useimmiten juuri
maa-kumpuja (ätteliög). Sellaisia on tavattu
meidänkin maassamme, jossa varsinaisia
hautakumpuja muualla ei ole, Ahvenanmaalta (ks. t.).
Toiset hautakummut eivät ole vksistäfUi maata,
vaan niihin on myös koottu kiviä maan^sekaan.
Ne eivät koskaan ole niin suuria, kuin pelkät
maakummut. Monet maamme vanhemman
rautakauden haudat ovat kivin sekoitettuja kumpuja,
esim. Kokemäen Köönikänmäellä. A. M. T.
Hautalaskeuma, geol., kaikin puolin
siirrosten ympäröimä, pitkä ja kapea vajonnut alue.
ks. Siirros.
Hautalöytö. Muinaistieteellinen ainehisto on
joko yksityis-, asuinpaikka-, varasto-, uhri- tai
hautalöytöjä. Viimemainitut ovat tärkeimmät.
Esihistoriallisena aikanahan vainajat yleensä
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
