Tietosanakirja / 3. Haggard-Kaiverrus / 1447-1448 (1909-1922) Table of Contents / Innehåll | << Previous | Next >>
	Project Runeberg | Catalog | Recent Changes | Donate | Comments? |

Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Jotuni ...

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>

Below is the raw OCR text from the above scanned image. Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan. Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!

This page has been proofread at least once. (diff) (history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång. (skillnad) (historik)

144:7

Jouhikvartetti—Joule

1448

käden aukko laajennettu melkein koko koneen
levyiseksi. Täten käy mahdolliseksi soittaa
sävelmää useammilla kielillä. Kielet olivat punotuista
jouhista; myöhemmin otettiin suonikielet
käytäntöön. Kielet viritettiin luultavasti
kvintteihin. J. on ollut käytännössä Virossa ja
Karjalassa. Se on sukua useille Länsi-Euroopan
kansansoittimille. Erittäin suuri on yhtäläisyys
meikäläisen j:n ja walesilaisen crwthin välillä;
myöskin j. on sukua saksalaiselle ja ruotsalaiselle
avainkanteleelle, jota myös soitetaan käyrällä,
mutta jonka sävelet saadaan pienillä
puukoskettimilla eli avaimilla, joiden lyhyet nappulat
jakavat kielet. J. ei siis todennäköisesti ole
suomalaista eikä virolaista alkuperää. O. A.

Jouhikvartetti, soitinyhtymä, johon kuuluu
2 viulua, alttoviulu ja sello. J.-tyylin on Haydn
kehittänyt varsinaiseen merkitykseensä.
Korkeimpaan taiteelliseen ilmeeseensä sen kohotti
Beethoven. Sen jälkeen j. on pysynyt
soveliaimpana muotona säveltäjäin sisimpäin
persoonallisten tunnelmien ilmisaattamiseen. I. K.

Jouhikvintetti, laajennettu jouhikvartetti
(ks. t.). Lisäksi on otettu joko viulu, altto, sello
tahi kontrabasso. I. K.

Jouhimadon toukka. a kärsä näkyvissä, 6 kärsä sisäänvedettynä, e kaksi toukkaa iltakorennon jalassa.

Jouhimato (Gordius aquaticus),
sukkulamatoihin luettu,
hevosen jouhta
muistuttava mato,
joka elää jokien
ja järvien
rantavedessä. J. on
toukkana ja
myöhemmällä nuoruusasteellaan loiseläin,
eläen
hyönteisten ruumiinontelossa. Ei
tunkeudu ihmisen ruumiiseen. K. M. L.

Jouhiorkesteri, pelkästään jouhisoittimista
kokoonpantu orkesteri. Enimmin kuuluu siihen
viuluja, jotka jakautuvat kahteen ryhmään, I
ja II viuluihin. Edelliset esittävät enimmiten
sävellyksen pääsävelmää, jälkimäiset suorittavat
tarvittavia säestyssäveliä ja -kuvioita.
Sointupohjaa kannattavat yleensä sellot ja
kontrabassot yhdessä; mutta sellojen osaksi tulee usein
myös melodista esitystä tenorialassa.
Alttoviulujen tehtävä on pääasiassa välittävää ja täyttävää
laatua. I. K.

Jouhi- (l. Jousi-) soittimet ovat
kielisoittimia, joista ääni saadaan vetämällä jouhista
tehtyä käyrää (eli jousta) kieliä vastaan.
Ainoastaan erikoisvaikutuksia varten kielet saatetaan
soimaan sormin näppäämällä (pizzicato). — J:ien
alkuperä on vielä hämärissä; toiset luulevat
niiden kehittyneen länsimailla, toiset taas itämailla,
mistä niiden arvellaan arabialaisten välityksellä
siirtyneen Eurooppaan. Vanhin Euroopassa
löydetty j:n kuva on 8-9:nneltä vuosis. Nykyisen
ulkomuotonsa viulu sai 16:nnen vuosis. alussa;
ja senjälkeen tehtiin vähitellen toiset j. (altot,
sellot ja kontrabassot) myös samanmuotoisiksi.
J:ien äänessä yhdistyy puhaltimien laulava
kantavuus ja toisten kielisoittimien yleväsävyinen
väritys. J:ien ilmekyky on siten mitä
monipuolisin; toiselta puolen ne edustavat sävellyksen
järkiperäistä puolta, kuten mietiskelytunnelmaa
tahi aihekudoksen johdonmukaisuutta, toiselta
puolen niissä ilmenee kaikkein sytyttävintä
tunteen keskitystä. 18:nnen vuosis.
orkesterimusiikissa j. olivat yksipuolisesti etualalla. Mutta
vielä nykyisessäkin orkesterissa ne muodostavat
yhteissoiton varsinaisen rungon ja ovat
melodisessakin suhteessa säilyttäneet johtavan asemansa.

I. K.

Jouhisorsa (Anas l. Dafila acuta), järvissä ja
virroissa asustava 64 cm pitkä, alta valkea, päältä
ruskeanharmaan- ja valkeankirjava sorsa, jolla
on pitkä kaula ja kaksi keskimäistä pyrstösulkaa
muita paljoa pitemmät ja suipommat;
pyrstösulkia on yhteensä 16; koivet siniharmaat;
siipipeili on uroksella vihreänkiiltävä, naaraksella
mustanharmaa, vailla metallikiiltoa. J. tavataan
pesivänä Vanhan ja Uuden maailman
pohjoisosissa, Suomessa yleisesti Lapissa ja
Pohjois-Suomessa, Etelä-Suomessa harvoin. K. M. L.

Jouhisotka ks. Sotka.

Jouhitelkkä ks. Sotka.

Jouhi-uikku ks. S i l k k i k u i k k a.

Jouhkola, vanha herraskartano Tohmajärvellä;
sen omisti aikoinaan „Karjalan kuninkaan"
nimellä tunnettu ruununvouti Gabriel Wallenius
(1725-1808). Päärakennus, rakennettu 1764, oli
kaunis ja tilava ja aikoinaan suurenmoisella
loistolla sisustettu. Paloi 1907.

Joujou [zuzü’] (ransk.), leikkikalu. — J. d e
Normandie [də normädi’], hyrrä, jonka
muodostaa kaksi pienen lieriön yhteenliittämää levyä.
Vetämällä lieriöön kiinnitetystä nyöristä hyrrä
voidaan saada juoksemaan nyöriä myöten alas ja
ylös. Tämä leikkikalu oli yleisesti käytännössä
1700-luvun lopulla.

Joukahainen l. alkuperäisemmin Joukamoinen, nuori kokematon nuorukainen, joka
„Kilpalaulanta-runossa" joutuu vedenjumalan,
vanhan Väinämöisen valtaan eikä pääse muuten
kuin lupaamalla ainoan sisarensa henkensä
lunastimeksi. On sittemmin siirtynyt sen
Lappalaisen sijalle, joka ampuu Väinämöisen veteen.
Myös „Laivaretkellä" hän kansanrunoissa
yleisesti esiintyy Väinämöisen ja Ilmarisen kanssa
alkuperäisten Luojan, Pietarin ja Antin asemella;
Kalevalaankin Lönnrot hänen paikallensa on
pannut harvoin tässä tavattavan Lemminkäisen.
[Kaarle Krohn, „Kalevalan runojen historia", siv.
413-15.] K. K.

Joukkosopimus ks. Kollektiivinen
sopimus.

Joukola esiintyy ainoasti parissa
„Kilpalaulannan" toisinnossa (Kalevalan toisinnot II n:o
381-82), joissa Väinämöinen ja Joukamoinen
ajavat Joukolan joelle sattuen yhteen; edempänä
tavattavat säkeet „lauloi Joukosen joelle (t.
jokeen)" ja „Jo Jouko jorahteleksen" osoittavat
mainitun paikannimen tilapäisesti muodostuneen
henkilönimestä. K. K.

Joule [dzid], James Prescott (1818-89),
engl. fyysikko, ensimäinen tiedemies, joka
tutkimuksiensa nojalla tuli johtopäätökseen, että
määrätynsuuruista mekaanista työtä vastaa tietty
lämpömäärä. Hän on sentähden mekaanisen
lämpöteorian perustajia. J:n havaintojen
mukaan on 1 kilogrammakalorin mekaaninen
ekvivalentti 425 kg metriä. Tärkeä on J:n
keksimä laki sähkövirran synnyttämän lämmön
suuruudesta (ks. Joulen-laki). W. Thomsonin

<< prev. page << föreg. sida <<     >> nästa sida >> next page >>