Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kaupungit
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
323
Suomen kaupungit
325
nossapitoa valvomaan oli joka kaupunkiin otettava
kaksi kaupungin rakennusmestaria. Palotoimen
järjestämiseksi oli jokainen kaupunki jaettava
neljään piiriin, ja kullekin näistä määrättävä kaksi
päällysmiestä, joiden toimena oli myöskin pitää
huolta siitä, että porvarikaartilla oli kunnolliset
aseet. Vielä tuli kaupungeissa olla pormestarin
ja raadin käskyjä täyttämässä vähintään kaksi
kaupunginpalvelijaa, ja näiden lisäksi
merikaupungeissa satamavahtej a (bryggckijkare).
Yleisten kunnankokouksien sijaan, jotka olivat olleet
„epäjärjestyksellisiä ja vallattomia sekä
hyljeksittäviä ja häpeällisiä" määrättiin kaupungin
asioista neuvottelemaan 48-henkinen valtuusto.
Kaha-asiain hoitoa varten oli joka kaupunkiin
valittava 7-henkinen rahatoimikamari, jonka tilit
tuli tarkastaa 12-henkinen lautakunta. Vielä
asetus sisälsi säädöksiä kunnallistaksoituksesta,
kaupungin omaisuuden hoidosta,
porvariksipää-systä, elinkeinojen valvonnasta ynnä monesta
muusta asiasta.
Tämän ajan lainsäädäntö sisälsi varsin
tarkkoja määräyksiä kaupungeissa harjoitettavista
elinkeinoista. Käsityöläisten oli järjestyttävä
ammattikunnittain eikä kukaan heistä saanut
harjoittaa muuta kuin yhtä ammattia. Joka
ammattikunnalla oli omat varsin tarkat
sääntönsä ja jokainen muodosti lujan järjestön sekä
sisään- että ulospäin. Myöskin kauppiailla oli
vastaavanlaiset järjestönsä. Yleensä meni
yksityisten toiminnan säännöstely sangen pitkälle.
Käsityöläisillä oli omat taksansa, joiden mukaan
he saivat ottaa työstään ja tavarastaan maksun.
Kukaan muu ei saanut lahdata elukoita kuin
kaupungin lahtari ja kaiken lahtaamisen tuli
tapahtua kaupungin teurastamossa, jollainen oli
perustettava joka kaupunkiin; olutta ei saanut
eikä kaljaakaan valmistaa edes kotitarpeiksi
kukaan muu kuin laillinen oluenpanija, ja
viranomaisten oli pidettävä huolta siitä, että
kussakin kaupungissa oli riittävän suuret panimot ja
tarpeeksi oluenpanijoita. Kaupustelijain, jotka
etupäässä möivät maalaistuotteita, tuli harjoittaa
kauppaansa vain määrätyillä paikoilla tarkan
valvonnan alaisina. Omituisen leimansa antoi tämän
ajan kaupunkien liikenteelle pikkutullin kanto,
joka kohdistui kaikkiin maalta tai muista
kaupungeista tuleviin tavaroihin. Kaikki kaupungit
olivat ympäröitävät aitauksilla, niin ettei kukaan
ajaen tai kulkien tai veneellä päässyt
kaupungista ulos tai sisään muuta kuin määrättyjen
porttien kautta, joista jokaisen vieressä oli pieni
tullihuone virkailijoineen ja vahteineen.
Ennenkuin kukaan pääsi tavaroineen kaupunkiin, olipa
sitten kysymyksessä pieni kantamus tai kuorma,
tullattiin tavarat ja merkittiin kirjoihin, mistä
ne olivat ja kenen. Jos maalainen tahtoi kulkea
kaupungin kautta tavaroineen purkamatta
lainkaan kuormaansa, ei hänen tarvinnut suorittaa
mitään tullia, mutta hänen täytyi ajaa
kaupungin läpi vahtisotamiehen saattamana. Tosin
kyllä jo ennenkin oli yksityisten
elinkeinovapautta monella tavoin rajoitettu, mutta vasta
nyt 1600-luvulla tämä holhoava säännöstely
kehittyi ajan taloudellisia käsityksiä täysin
vastaavaksi.
Samaten kuin yksityisten kaupunkien
asukkaiden toiminta oli tarkoin säännösteltyä, oli
myöskin kaupunkien keskinäinen asema hallituksen
järjestelyn esineenä. Kuten yksityiselle asuk
kaalle, oli kaupungeillekin osoitettava oikea
paikkansa kansantaloudessa. Ensinnäkin
jaettiin kaupungit kahteen pääryhmään:
tapuli-ja m a a k a n p u n k e i h i n. Edelliset saivat
harjoittaa ulkomaankauppaa, jälkimäiset sen
sijaan eivät. Tapulikaupunkejakin oli vielä kahta
lajia, sellaisia, joiden ulkomaankauppa oli
täysin vapaata, ja sellaisia, jotka vain itse ja vain
omilla laivoillaan kävivät ulkomaankauppaa,
mutta joihin ulkomaalaisia kauppiaita ei saanut
tulla. Täysiä tapulikaupunkeja oli meillä 1614
asetuksen mukaan Turku ja Viipuri, ja toisen
luokau tapulikaupunkeja Pori, Tammisaari,
Helsinki ja Porvoo. V:n 1617 asetuksessa
korotettiin Helsinki ja Porvoo täysien tapulikaupunkien
joukkoon ja toisen luokan tapulikaupungeiksi
määrättiin Pori, Rauma, Tammisaari,
Uusikaupunki, Käkisalmi ja Taipale. Tähän
ulkomaankauppaan vapauttavaan suuntaan ei kehitys
kuitenkaan enää myöhemmin jatkunut, vaan
päinvastoin vähennettiin taas v:n 1636 asetuksessa
tapulikaupunkien lukua. Helsinki ja Porvoo
saivat siirtyä takaisin toisen luokan
tapulikaupunkien joukkoon, ja Pori, Rauma ja Uusikaupunki
muutettiin maalaiskaupungeiksi. Turun ja Vii
purin lisäksi sai maamme kuitenkin v. 163^
uuden täyden tapulikaupungin, silloin perustetuD
Santahaminan, joka sittemmin siirrettiin Sö>
näisiin ja sieltä Katajanokalle 1640, jolloin se»
nimeksi pantiin Uusi-Helsinki. Seur. v. saivar.
sitäpaitsi Pori, Rauma ja Uusikaupunki luvan
viedä ulkomaille puuastioita. Näistä maamme
kolmesta täydestä tapulikaupungista tuli Turun olla
Länsi-Suomen ja Pohjanmaan, Uuden-Helsingin
Hämeen ja Uudenmaan ja Viipurin Itä-Suomen
varsinaisena tuonti- ja vientipaikkana.
Paitsi sitä että ulkomaankauppa näin
keskitettiin muutamiin kaupunkeihin, koetti hallitus
myöskin kotimaankaupan tarkoin jakaa kaupun
kien kesken. Kaikki kulku- ja maalaiskauppa
oli kiellettyä; jos maalaiset tahtoivat myydä
tuotteitaan, oli heidän vietävä ne paikkakuntansa
kaupunkiin tai määrätyille markkinoille, jotka
usein olivat varatut määrätyille kaupungeilla
Kaupungit saivat kyllä käydä kauppaa keske
nään, mutta toinen ei saanut ostaa tai myyda
suoraan toisen piiriin kuuluvalle rahvaalle. Tor
nion, Oulun ja Vaasan kaupungit eivät sitä
paitsi saaneet purjehtia edes kotimaisillakaan
kauppamatkoilla Turkua ja Tukholmaa pitem
mälle vv:n 1614 ja 1617 kauppa-asetuksien mu
kaan. A7alvoakseen, ettei heidän kauppaoikeuk
siaan loukattaisi, olivat kaupungit oikeutetut
palkkaamaan erikoisia kierteleviä vahteja
(utrij-dare neli beslagskarlar).
Tätä suurenmoista ulkonaista järjestelmää el
kuitenkaan todellisuudessa vastannut mikään
kaupunkiemme kukoistava edistyminen. Noissa
monissa ja yksityiskohtaisissa säädöksissä oli
liika vähän otettu huomioon olevien olojen ja
luontaisen kehityksen vaatimuksia. Sen sijaan
että ne olisivat olleet edistyksen voimakkaina
kannattajina, tulivat ne vain liike-elämää
kahlehtivaksi pakoksi, joka puolitoista vuosisataa oli
ehkäisevä kaupunkiemme vaurastumista ja
kehitystä. Niin tarkasti kuin yksityisten
elinkeinon-harjoittajain ja kaupunkien toimiala olikin
määritelty, ei taloudellisessa elämässä kuitenkaan
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
