Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
3r>!>
Suomen kieli ja kirjallisuus
3G0
lossa tai päätteessä tai niiden toisiinsa liittyessä.
7) Nominin taivutusmuotojen 1. sijojen suuri
runsaus. Monikkomuodoilla on (nominatiivia
lukuunottamatta) yleensä samat päätteet kuin
yksikössä, mitkä päätteet liittyvät i:llä (;:llä)
muodostettuun monikkovartaloon. 8)
Omistusliitteinen 1. possessiivinen taivutus, jossa
omistusliitteet liittyvät sijamuotoihin (talossani). 9)
Ver-baaliparadigmalle, joka ei ole rikas tempus- ja
modusmuodostuksista, ovat tunnusmerkilliset
erinäiset infinitiivi- ja partisiippijärjestelmät, joita
käytetään lauseenvastineina (laulaessansa,
laulettuansa). 10) Joukko n. s.
liitännäispartikke-leita, päätteihin verrattavia äänneryhmiä, jotka
ilmaisevat samaa, mitä muissa kielissä ilmais
taan eri sanoilla (minäkin, sinäpä). 11) Johdon
tapahtuminen päätteiden (suffiksien) avulla ja
näiden suuri runsaus (laulan, laulelen, lauleski
-Ien, laulatan, laulahdan, laulahtelen j. n. e.).
Erityistä huomiota ansaitsevat luonnonääniset 1.
onomatopoeettiset verbit, joita voidaan
muodostaa erittäin runsaasti (kahisee, kohisee, kihisee,
kuhisee, kähisee, kohisee). 12) Yhdistettyjen
verbien puute. 13) Sanaliitoista 1. sanayhtymistä
ovat huomattavat substantiivien ja
postpositsio-nien liitot (pöydän alla, pöydän alta, pöydän
alle, pöydän vieressä); postpositsionit, jotka ovat
alkuaan itsenäisten sanojen taivutusmuotoja,
vastaavat muiden kielten prepositsioneja. 14)
Verbin kiellon ilmaiseminen sanaliitolla, jossa
kieltosana on taivutettuna, mutta verbi
taivuttamatta (en tule, et tule j. n. e.). — Suuren
rikkautensa sekä läpikuultavan, useissa suhteissa
sangen alkuperäisen muotonsa nojalla on s. k.llä
erinomaisen tärkeä sija suomalais-ugrilaisten
kielten joukossa, huolimatta siitä, että sen
kirjalliset muistot eivät ulotu kauas. Melkoinen osa
ylempänä mainittuja s. k:n tunnusmerkillisiä
ominaisuuksia johtuu kantasuomesta, useat niistä
vielä paljoa kauempaa (vrt. S u o m a 1 a i s-u g r
i-laiset kielet, Uralilaiset kielet).
Kanta- 1. alkusuomi. Siitä olennaisesti
yhtenäisestä kielestä, johon suomen murteet
palautuvat ja johon myös kaikki itämerensuomalaiset
kielet viittaavat, kanta- 1. alkusuomesta, ei meillä
tietenkään ole mitään suoranaista kirjallista
muistomerkkiä. Tämä kieli voidaan kuitenkin
suurella varmuudella, ainakin semmoisena kuin se
oli kantasuomalaisen ajan lopulla, jo jonkun
verran murteisiin jakautuneena, uudelleen
rakentaa niiden useiden eri kielimuotojen avulla, joissa
tämä kieli jatkuu nykyaikaan; tietenkin tässä
on suuri apu myöskin vanhemmista kirjallisista
muistomerkeistä (vanhemmissa muunkielisissä
asiakirjoissa olevista enimmäkseen yksinäisistä
sanoista sekä etenkin yhtenäisistä kieliteksteistä,
kun niitä 1500-luvulta alkaa suomesta ja virosta
— virosta varsinaisesti vasta 1600-luvulta —
ilmestyä). Tärkeitä viittauksia kantasuomeen
nähden voimme saada myös
itämerensuomalaisten kielten ja kaukaisempien sukukielten
yhteisistä aineksista, lähinnä erittäinkin on suuri apu
lapista ja mordvasta, mutta myöskin muista
suo-malais-ugrilaisista. jopa aina samojedilaiskielistä
saakka; nämä kielet valaisevat erittäinkin
kantasuomen vanhimpia kielikausia, lappi sitäpaitsi
valaisee kantasuomea ei ainoastaan alkuperäiseen
kantaan, vaan myös osittaisiin myöhempiin
kosketuksiin viittaavilla aineksillaan. Aivan eri-
koinen apu on sekä kantasuomen uudelleen
rakentamiseen että myös kieli-ilmiöiden ajan
määräämiseen nähden sellaisilla kantasuomesta
uudempiin kielimuotoihin periytyneillä aineksilla, jotka
johtuvat kantasuomen osittaisista kosketuksista
eri indoeurooppalaisten kielten kanssa; nämä
ainekset ovat n. s. lainasanoja, jotka ovat
kantasuomeen tulleet sen elämän eri aikoina, ja
kun indoeurooppalainen tutkimus otetaan avuksi,
niin näiden vanhin kantasuomessa esiintynyt
muoto — ja siten siis osa kantasuomalaista
kielimuotoa — voidaan tarkoin määrätä. Nämä lainat
ovat samassa tärkeät myös kulttuurihistorialle ja
indoeurooppalaiselle kielihistorialle. Vanhimmat
kantasuomeen tulleista indoeurooppalaisista
lainoista ovat baltilaiset, s. o. lainat
sellaisesta kielimuodosta, joka aikoinaan on ollut
pääasiallisesti yhteinen n. s. baltilaisille kielille
(liettualle, lätille ja kuolleelle muinaispreussille,
ks. Baltilaiset kielet). Niitä on
alkanut kantasuomeen tulla niin varhaisena aikana,
ettei kantasuomen ja mordvan yhteys vielä ollut
ratkennut (siis suomalais-volgalaisen ajan lopulla,
ks. S u o m a 1 a i s-u grilaiset kielet,
Suoma 1 a i s-u grilaiset kansat); eri
histo-riallis-kansatieteellisten olojen johdosta täytyy
näin ollen päättää, että kosketukset kantasuomen
ja baltilaisen kielimuodon välillä ovat
tapahtuneet Suomenlahden eteläpuolisessa kodissa ja
ennen meidän ajanlaskumme alkua. Esimerkkejä:
tytär < liett. dukter-, siemen < liett. semens,
kirves < liett. kirvis, hihna < liett. szikszna
lue: siksna (suomessa on aikaisempi s
muuttunut h:ksi, vrt, alemp.), halla < liett, szalna lue:
salna (suomessa on äskenmainitun
äänteenmuutoksen lisäksi In muuttunut M:ksi), niisi < liett.
nytis lue: nlti-s (suomessa ti muuttunut si :ksi)
j. n. e. Yhtä suuri kielihistoriallinen, mutta
melkoista suurempi kulttuurihistoriallinen
mielenkiinto kuin baltilaisella vaikutuksella on
ger-m a a n i 1 a i s e 11 a, joka näkyy alkaneen
jonkun verran myöhemmin, mutta joka tapauksessa
kantasuomalaisena aikana ja todennäköisesti
e. Kr. Kiistanalaisena on ollut, mistä
germaanilaisesta kielimuodosta vanhimmat lainat ovat
tulleet; erittäin on kiistelty siitä, ovatko ne
alkuperältään pohjois- vai itägermaanilaisia
(skandi-naavilaisia vai goottilaisia). Suuri osa vanhoja
germaanilaisia lainoja ei viittaa kielellisen
muotonsa puolesta mihinkään määrättyyn
germaanilaiseen murteeseen: ne kuvastavat ainoastaan
kieliastetta, joka on voinut edeltää mitä
historiallisesti todettua germaanilaista kielimuotoa
tahansa. Eräät tuntomerkit näyttävät sopivan
suorastaan germaanilaiseen kantakieleen
(semmoinen on e ääntiön esiintyminen rengas sanassa,
—- tässä tapauksessa on nimittäin e muuttunut
i:ksi jo kantagermaanissa ajanlaskumme ensi
vuosisadan aikana), samoin o-ääntiön
esiintyminen semmoisissa sanoissa kuin pelto, juusto,
jukko, joiden germaanilaisissa vastineissa on
ollut o. mutta tämä muuttunut o:ksi jo varsin
varhain). Erinäiset tuntomerkit näkyvät, vaikka
niiden merkitystä on koetettu toisinkin selittää,
varmaan viittaavan gootin kieleen, mutia
semmoiseen, joka on 300-luvulla eläneen goottilaisen
raamatunkääntäjän Vulfilan kieltä vanhemmalla
asteella (tärkein tämmöinen tuntomerkki on
loppu-» eräissä germaauilaisperiiisissä sanoissa,
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
