Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suoviljelys ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
629
Suoviljelys
634
maila suomaata kokoou raskailla rauta- t.
sementtijyrilhi. Avoimessa ojituksessa käytetään
50-60 cm :u syvyisiä, 25-50 m:n päässä toisistaan
olevia ojia. Mieluimmin käytetään kuitenkin
salaojitusta (ks. t.), ojat l,i-l,s m:n syvyisiä,
15-25 m:n päässä toisistaan. Sekä avo- että
salaojia käytettäessä kohotetaan pohjavettä tarpeen
vaatiessa viemäreihin asetetuilla padoilla tai
salaojiin sovitetuilla patoamislaitteilla. Pintakerrok
sen hienoksi muokkaamiseen kiinnitetään suurta
huomiota ja siihen käytetään erikoisia
lautasia lapioäkeitä, joita suurilla viljelyksillä
vedetään moottorivoimalla. Vain poikkeustapauksissa
on tilaisuutta käyttää mineraalisia
maanparannusaineita. Useimmissa tapauksissa käytetään
kalkkia tai merkeliä. Tavallinen kalkkimäärä on
2,000-3,000 kg poltettua kalkkia ha:ia kohti.
Ensi vuosina annetaan n. s. varastolannoitus:
125-150 kg kalia ja 100-125 kg fosforihappoa
ha:ia kohti. Senjälkeen maalle annetaan
vuosittain niin paljon lantaa, että satojen kautta
poistunut kali- ja fosforihappomäärä tulee täysin
korvatuksi. Kolmannesta vuodesta alkaen
nurmille annetaan kutakin korjattua 1,000 heinä-kg
kohti n. 20 kg kalia ja 6,5 kg fosforihappoa.
Viljelyskasveina on varhemmin enimmäkseen
käytetty ruista ja perunoita, mutta nykyään
pyritään saamaan hyviä nurmia ja laitumia.
Puna-ja alsikeapilasta ei paljoa käytetä niittonurmilla,
laitumilla ei ollenkaan, niiden kun arvellaan
tukahduttavan muut kasvit. Sitävastoin on
valko-apilas, jota on olemassa erittäin rehevä laji,
suosituin palkokasvi sekä niittonurmilla että
laitumilla. Korkeakasvuisista heinistä ovat timotei
ja nurminata tärkeimmät, matalista heinistä
kampasukapää ja eritoten niittynurmikka, jota
rahkasuoviljelyksillä pidetään parhaana rehu- ja
varsinkin laidunheinänä. Heinänsiemen kylvetään
nykyään mieluimmin suojusviljaa käyttämättä.
Parhaat tulokset tällä viljelymenetelmällä on
viime aikoina saavutettu käyttämällä
rahkasuo-viljelyksiä lihotuskarjan laitumina. Myöskin
laidunnurmet lannoitetaan vuosittain kalilla ja
fosforihapolla. — Pääasiassa samantapainen
menetelmä on kehitetty rahkasuoviljelyksessä
Ruotsin suoviljelysyhdistyksen koeasemalla F 1
a-li n 11 i s s a (lähellä Jönköpingiäl. Alkuaan
(S.H i Pato laskuojassa Königsmoorilla Saksassa
(1895) oli ojien syvyys 60 cm, sarauleveys 20 111:
nykyään käytetään 1 111 :n syvyisiä salaojia (väli
matka 20 m). Hiekkaa 011 vedetty 250 m3 ha:ia
kohti ja nurmea käytetään nykyään yksinomaan
laitumeksi. Vuosittain annetaan kalisuolan ja
fosfaatin ohella lievä typpilannoitus. Myöskin
Ruotsissa annetaan vahvalle jyräämiselle suuri
merkitys, minkä ohella on huomattu maan karjan
tallaamana yhä voimakkaammin pusertuvan
Suomaiden, vieläpä rahkasoiden käytön
laidunnurmina arvelee von Feilitzen Ruotsissa olevan
parhaita keinoja käyttää näitä maita mahdolli
simman edullisesti.
Mutasoidenkin viljelyksessä on Keski
Euroopassa kehitetty erilaisia menetelmiä. Aiem
min näitä parempia suomaita enimmäkseen käy
tettiin niittyinä ja laitumina, jotka tarkoi
tuksenmukaisella ojituksella, kompostilannoituk
sella, sittemmin kalisuoloja ja fosfaatteja käyt
täen, voimakkaalla äestyksellä ja heinänsiementä
kylvämällä muutettiin niittonurmiksi. Myöskin
viljakasveja viljeltiin ja poltto oli tavallista,
hetkellisesti antaen hyvän tuloksen, mutta ollen
turmioksi seuraaville sadoille. Tallilannan avulla
voitiin saada suuria satoja, mutta hallat
vikuuttivat usein laihoja ja vilja tuli laadultaan
huonoa. Kun maanparannusaineita ei käytetty, ei
syysvilja roudan vuoksi onnistunut, kesällä
vikuuttivat hallat, rikkaruohot rehoittivat, maa
ei märkänä ollessaan kantanut, vetojuhtia,
kuivina vuosina haittasi maata kuivuus.
Kaikki nämä epäkohdat arveltiin voitavan
poistaa saks. H. Rimpaun (ks. t.) 1862 käv
täntöön saattamalla
hiekkapeittomene-t el m ällä (Moordammkultur), mikä
osoittautui erittäin soveliaaksi hyvästi lahonneiden muta
soiden saattamiseksi tuottavaan viljelykseen ja
joka sangen voimakkaasti on vaikuttanut koko
s:n elvyttämiseksi. Suo ojitetaan vähintään
1 m:n syvälle, 25-50 m:n päähän toisistaan
kaivetuilla viemäreillä, minkä jälkeen sarat pei
tetään 10-12 cm:n vahvuisella hiekkakerroksella.
Ominaista tälle menetelmälle on, että vain
hiekkakerrosta muokataan ja että sen sekoittumista alla
olevaan suomaahan huolellisesti vältetään. Maa
lannoitetaan kalisuoloilla ja fosfaateilla ja
vaativampia kasveja, kuten sokerijuurikasta varten
myös vähän Chile-salpietaria käyttäen. Tämän
kuuluisan menetelmän etuja ovat maan
parantuneet lämpö- ja kosteussuhteet, mikä on omiansa
antamaan varmoja satoja kaikista seudun
tavallisista viljelyskasveista. Se käy kuitenkin
erittäin kalliiksi. Sitäpaitsi, milloin peittohiekka
otetaan suonpohjasta. ovat ojat tarpeellisen
hiekkamäärän saamiseksi kaivettavat erittäin
leveiksi, joten viljelyspintaa menee hukkaan;
hiekkakerros ehkäisee suomaan lahomista, minkä
vuoksi menetelmä sopii vain hyvin lahonneille
soille; hiekkakerros kuivaa keväisin nopeasti,
joten kasvien kehitys käy epätasaiseksi ja
epävarmaksi; ja lisäksi hiekan ja suomaan rajaan
syntyy helposti kuori, mikä estää kasvien
juuria tunkeutumasta suomaahan ja vedenkiertoa.
Rimpaun-menetelmä on erittäin voimaperäinen
viljelysmuoto, mutta sen käyttö edellyttää
määrätynlaisia paikallisia olosuhteita, minkä vuoksi
se ei ole levinnyt pohjoismaihin.
S u o m e s s a on myöskin kehitetty erikoisia
viljelysmenetelmiä. Alkuperäisessä polttoviljelyk-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
