Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sähkövirta ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
995
Sähkövoima puiki—Sähkö värähdykset
996
Sähkövoimaputki ks. Sähkökenttä.
Sähköväkkärä ks. Sähköpurkaus.
Sähkövärähdykset. Feddersen teki
tutkiessaan Leidenin pullon (ks. t.) sähköpurkauksia
sen havainnon, että sähkökipinä määrätyillä
ehdoilla ei ole yhtäjaksoinen valoilmiö vaan
katkonainen. Kokeensa hän järjesti niin, että
hän antoi sähkökipinästä tulevan valon
heijastua akselinsa ympäri nopeasti pyörivästä n. s.
kiertokuvastimesta, jolloin kipinän kuva näytti
laajenneen valojuovaksi. Tästä otettu valokuva
osoittaa (kuva 1), ettei kipinä ole yhtenäinen,
Kuva 1.
vaan että se on tummien lomien katkoma. Samalla
Feddersen osasi päätellä, etteivät valokatkelmat
ole saman kipinän osia, sillä toisista kuvista hän
huomasi, että vuoroin toinen vuoroin toinen
elektrodi hohti heleämmin. Kun sähkökipinä ei
ole muuta kuin lyhytaikainen valokaari ja tämän
ominaisuuksiin kuuluu, että se hohtaa
kirkkaammin anodin kuin katodin luona, niin oli siis
ilmeistä, että purkauksen kestäessä tapahtui
elektrodien vaihtoa. Purkaus oli siis o s k i 11 a
t o r i n e n, toisin sanoen elektrodien välissä
syntyi s:iä. Ilmiön syynä on sähkövirtailun
herättämä itseinduktsioni (ks.
Sähköinduk-t s i o n i) eli n. s. sivuvirta (saks.
Extra-strom). Sähköpurkauksessa tasaantuu näet
kondensaattorin päällystysten alkuperäinen
potentsiaali-ero hyvin nopeasti nollaksi ja samalla virta
nopeasti heikkenee. Siitä syystä induseerautuu
vastaissuuntainen sivuvirta, joka vähentää
alkuperäisen virran voimakkuutta siinä määrin, että
sivuvirta saattaa päästä voitolle ja purkausvirta
muuttuu vastaissuuntaiseksi. Tämä uusi virta
herättää taas sitä heikentävän ja lopulta
voittavan uuden sivuvirran, niin että purkausvirta
jälleen vaihtaa suuntaa ja niin jatkuu elektrodien
varauksien merkkien vaihtelu. Kahden sellaisen
vaihdon väliaikaa sanotaan s:n jaksoksi.
Koska joka seuraava sivuvirta on paljon
heikompi kuin edellinen, on värähdysliikkeen
kestävyys vain hyvin lyhyt. Oskillatorinen purkaus
syntyy vain silloin, kun sivuvirta on tarpeeksi
voimallinen voittaakseen purkausvirran. Se
tapahtuu, kun itseispotentsiaalilla on ainakin
eräs määrätty kondensaattorin sähkökapasiteetin
(ks. S ä h k ö j ä n n i t y s) suuruuteen tietyssä
6uhteessa oleva pienin arvo. Jakson pituuden on
Feddersen kokeellisesti määrännyt ja Kirelihoff
on sen t oreettisesti laskenut. Näistä
tutkimuksista selviää, että jakso on sitä pitempi, kuta
suurempi kondensaattorin sähkökapasiteetti ja
johdon itseinduktsioni on. — Samanlaisia s:iä
kuin kondensaattorilla saadaan myös
induktsioni-koneMla, kun sen sekundäärijohdon napojen
välissä hypähtää sähkökipinä. Induktsionikoneen
suureen itseinduktsioniin nähden on jakso 1.
värähdysaika paljoa suurempi kuin
kondensaattorilla. Kun näet edellinen luetaan 10.000:s osissa
sekuntia olivat Feddersenin tutkimat
värähdykset n. 100 kertaa nopeammat. — S:n suuri
merkitys kävi ilmi Hertzin tehtyä niillä kuuluisat
kokeensa. Oskillaattorillaan (ks. Langaton
Kuva 2.
sähköttäminen) hän synnytti värähdyksiä,
joista nopeimmat olivat n. 100 kertaa
nopeammat kuin Feddersenin havaitsemat. Niiden jakso
oli siis luettava 100,000,000:s osissa sekuntia.
Kun hän myöhemmin muunteli kokeitaan,
vaihtaen Ruhmkorffin induktoriumin pienempään ja
pienentäen kipinöiden pituuden, oli värähdysaika
vain l.i tuhaimiljoonas osa sekuntia. Sittemmin
on voitu herättää vieläkin nopeampia s:iä,
sellaisiakin, joiden väriihdysjakso on vain 100 :s osa
äskenmainitusta ajasta ja aallonpituus siis vain
muutamia mm :ejä.
— Hertz
todisteli, että
sähkö-kipinöiden aiheuttamat s. jatkuvat
hänen
oskillaattorinsa metallisau-voissa, heijastuvat niiden toisesta
päästä, yhtyvät
alkuperäisiin ja
synnyttävät
seisovan aaltoliikkeen.
Tästä
aaltoliikkeestä saavat taas
ympäröivään dielektriktimiin (ilmaan) leviävät
sähkömagneettiset vaihtelut alkunsa. Kuva2esit
tää, kuinka voimaviivojen (ks. Magnetismi
ja Sähkökenttä) avulla sähkötilan
vaihteluja voidaan selittää. Kuvan keskellä näkyy
oskillaattori ja siitä alkunsa juontavat voima
viivat. Näitä tulee yhä uusia niin kauan kuin
säliköjännitys kasvaa ja samalla aikaisemmat
laajenevat, täyttäen lopulta pallon A jännityksen
ollessa korkeimmillaan. Sen jälkeen sisimmät
rupeavat imeyt3rmään takaisin oskillaattoriin,
mutta ulommat voimaviivat vetäytyvät kokoon
umpinaisiksi viivoiksi, jotka irtaantuvat
oskillaattorista ja jatkavat muuttumattomalla
nopeudella edentymistään avaruudessa (ks. viivoja
pallon B sisässä). Kun jännitys on laskenut
nollaan, ei pallon A sisässä kuvattuja voima
viivoja enää ole olemassa. Seuraavassa hetkessä
varautuminen tapahtuu uudestaan ja navat
saavat nyt vastakkaista sähköä, niin että
voimaviivojen suunta on päinvastainen kuin alussa.
Sentähden on lyhyen ajan perästä, napojen varauk
sien yhä merkkiä vaihtaessaan, ympäröivä
dielektrikumi polarisoitu, niin että siinä on
toisiaan seuraavia vastaissuuntaisia
voimaviiva-ryhmiä. Selostetun polarisatsionitilanteen vaili
teluja, jotka edellytetään tapahtuviksi eetterissä,
sanotaan sähkösäteiksi
(sähkösätei-lyksi) 1. sähköaalloiksi. Näiden
etenemisnopeutta tutkiessaan Hertz tuli siihen
johtopäätökseen. että se on 300.000 km sekunnissa 1.
siis sama kuin valon. Samalla
kuin sähkösäteilv leviää
oskillaattorin sauvojen kautta
kulkevissa tasoissa, kehittyy
yltympäri myöskin valon
nopeudella leviävä magneettinen
kenttä. Sähkökipinän
synnyttämä aaltoliike on niin ollen
sähkömagneettista luonnetta.
Kuten kuva 3 (kipinäaukko
keskellä sauvaa: ei näy
kuvassa) näyttää, ympäröivät Kuva 3.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
