Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
— 142 —
Jos 1 lilluu tie kuulin, niin juttelen
sen teille.
Elias Lönrot’in tytär Elina, —
hänkin on jo Tuonen majoille mennyt
— vietti syntymäpäiväänsä. Hän oli
silloin vielä koulutyttöjä luokkatoverinsa
olivat hänen luokseen kutsutut. Ilta kului
hu-paisesti leikeillä, lauluilla ja soitolla. Elina
ystävällämme oli hieno soitannollinen aisti
ja mieltymyksellä kuuntelimme hänen
pianolla tuiteellisesti esittävän Schuman’in.
Sehuhert’in ja Mozart/in ihania
sävelteoksia. Sointuva kolmi-ääninen ltöörimme
raikahutti laulujansa ja ilo oli
korkeim-mallaan. Etenkin laulettiin useita,
suomalaisia kansanlauluja, tiesimme, että talon
isäntä niitä mieluimmin kuunteli. Olimme
juuri laulaneet muutamia noita liikuttavan
ihania lauluja, jotka helminä helottavat
muiden kansanlaulujen rinnalla, kun
salin ovi hiljaa aukeni ja kynnyksellä
seisoi Elias Lönnrot suorana, kookkaana
kuin kasken kuusi, suu hymyssä ja
silmät. ilosta loistaen. Harmaa tukka
ympäröi punottavia poskia ja isot silmänsä
tuikahtivat niin ihmeen lempeästi.
„Kiitos laulustanne!" virkkoi vanhus.
„ Seisoin tuolla oven takana ja kuuntelin.
Ne laulut tunnen, olen ne matkoillani
koonnut."
Siinä hiiti vielä seisoi ja näytti niin
ylen tyytyväiseltä. Laulun säveleet
palauttivat ehkii mieleensä sitä aikaa, jolloin
hiin kulki soita, maita runon keräyksellä
ja harmaapäiset viisaat runojansa hänelle
lauloivat. Ne luin kerälle kääri, sovitteli
sonunelolle, asetti ne rekosehensa ja vei
ne alle kuuluu kurkihirren, alle kauniliin
katoksen.
Kun huomasimme, että Elias Lönnrot
oli mieltynyt hui luihimme, syntyi meissä
erinomainen laulun-into ja kansallisia lauluja
laulettiin toinen toisensa perästä. Lopuksi
soi „Savolaiseu lauluu" raikkaat säveleet
ja „Suouien salossa" niin raittiisti ja
elävästi kuin konsanaan laulaa voi.
Puhui-vatlian tutut säveleet vanhukselle
voimakasta, yksinkertaista kieltänsä.
Ja-1-hän hongikon humina, käen kukunta ja
paimenten soitanto kotokankaliilla, korkeat
vaarat, raukaiset laaksot, vilppaat lehdot,
tummine siimehineeu, ehkä uo kaikki mieleen
johtuivat tuota laulua kuunnellessa; keskellä
tuota ihanuutta eli kansa, joka oli kärsinyt
sotaa, hallaa, nälkää, tuskaa — Suomi, tää
„totuuden, runon kotimaa" ihauuuuksineen,
muistoilleen kuvautui kotimaisten laulujen
kaikuvissa sävelissä. Ken olisi niitä
paremmin tajunnut kuin Suomen Homeero, Elias
Lönnrot?
Tiesimme, ettii jalo isäntä taisi
kanteletta soittaa, niinkuin Kalevalan ja
Kantelettaren isältä odottaa sopii.
Rohkenimme pyytää häntä soittamaan. Hän
suostui, toi kantelonsa työhuoneestansa,
istahtihe ja laski soittimensa polville. Me
asetuimme piiriin hänen ympärillensä
kanteletta kuulemahan, soittoa imektimähiin. Olipa
ukko silloin vanhan Väinämöisen
kaltainen, laulajan iiin-ikuisen, joka laulu-paa1elle
paneikse, otti soiton sormillensa, kautelon
kätensä alle. Sormet nousi notkeasti,
peukalot ylös keveni. Jo tuntui soitto
soitannolle, lauln laululle tehosi!
Soittajan kasvot olivat vakaat ja
silmiinsä katsoivat etäälle. Kummallisesti
tunkeusi soitto meidänkin sydämiimme.
Vie-nonsurtiinen hyminä muistutti tuulen
hiljaisesta suhinasta lehtipuissa kun
yöras-tas siihen säestää sulo laulujansu.
Huo-kuipa kantelon kielistä suloinen tuoksu,
niinkuin vanamossa saminaltuneen kuusou
juurella.
Miksi oli laulu surniuen? — Koska
„soitto 011 suruista tehty, murehista
muo-vaeltn." — Miksi tuoksu suloinen? —
Koska mielen puhtaus ja luonnon suuruus
no synnytti. — Ja Suomalaisten vanha
kielisoitin, kantele, miten on se syntynyt?
Siitä on sangen ihana taru.
— Väinämöinen kuuli koivun
valittavan rannalla. „Elä itke, puu vihanta",
sanoi hän, nsnat sinä olevan onnen, kohta
itkenet ilosta!"
Väinämöinen teki koivusta
kanteleen. Kuu kevätkäki tammessa tanhualla
kukahti, kumpusi kultaa sen suusta, siitä
naulat, kanteleesen. Aholla istui nuori
neito ja lauloi itseksensä kännikin
kesäillan kuluksi. „Anna, impi, liivuksiasi",
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
