Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
—103 <$—
Liihettiijäin osasto.
Ihmeellinen kultamansikka.
I. Kuinka Urho Ini/si mansikan, joka oli
kullasta, ja millainen onni tästä löi/ilöstä
hänelle seurasi.
..No. tämäpä vuosi ou vasta oikea
raan-silckavuosi, huudahti Maiju, pitäjiin
luk-karin pieni tytär, kun pikku
lnurjumiehem-lue olivat poimineet sellaisen joukon
punaisia, mehukkaita mansikoita eräästä
laaksosta, joka oli marjarikkaita kumpuja ja
mättäitä täynnä, ettei hnkiioideu
kymmeneen nmrjakoppaau enää vänintäkiiän
mnn-sikkaa mahtunut. „Nytpii pitäisi penniä
kukkaroihimme oikein vankasti sataa ja
iloitsen suuresti, kun meillä on tällainen
runsas raha-lähde tänä vuonna. Ettekö
tekin muut ola samna mieltä?"’
Kyllä, kyllä," virkkoi siihen pappilan
Toivo, snujn vatsa täynnä mansikoita.
„Ajattelen, ettei se ollut ollenkaan tyhmästi
tehty meiltä, kun tuntikaudeksi jäimme
tänne naitti poimimaan. Vaivumme on jo
monenkertaisesti palkittu ja varmaa on,
että ennenkuin tämä armas kesä on
kulunut, monta markkaa on kukkaroissamme.n
„Mtitta mikä hauskinta," lisäsi edelliste"
pulieesen Toivon kymmenvuotias sisar
Aina, ,,saammehan heti ruveta, kootuilla
rahoillamme rakennuttamaan kesäkartanoa
itsellemme. Isä lupasi hankkia oikeau
ra-kentajan, kunhan vaan työllä olemme
keränneet määrätyn summan. Nyt on niitä
jo kaunis kasa ja, jos marja-ouui on yllä
edelleenkin suosiollinen, niin ei viivy
knu-van, ennenkun saamme tuon oman pienen
kartanon. He ou todellakiu sangen
hupaista!
,.Niin, moneen vuoteen en mnista
selluista ilopäivää nähneeni," kurahti unelias
Urho pappilan nuorin ruusuposkinen ja
kiharatukkainen poika sanomaan. „Uni
minun jo aikalailla uuvuttaa ja toivon
hartaalta halulla pian pääseväni vuoteelle
lepäämään. Voimmehan huomenna jatkaa
mansikkojen poimimista. Emmekö nvt siis
lähde, kota?"
„Tehdän vaan niin," sanoivat, muut
mar-jamiehot. yhtä suuta.
,.Minä ehdoittelen, että kulkisimme
erästä sykää, kaitaa polkua metsän poikki.
Puolta tuntia aiknsemmin tulisimme siinä
tapauksessa kotiin," sanoi Yrjö, vanhin
joukossa
,,Miks’ei, miksei. Kuljetatan polkua
myöten ja lähdetään nyt siis matkalle", vastasi
Aino.
Tuo marjainen lakso jui jo pikku
poimi-jain taa, kun tiollui, jota myöten päästiin
aina koti veräjälle, tuli näkyviin Nyt
astuttiin kiiruusti yli kivien ja kantojen. Une-
lias Urho oli uupumaisillaan ja
morjakop-pa, jota hiin oli kantanut, oli kaatunut
kumoon mättäälle. Tuotuhan jäi katselemaan,
pitihän poimia mnrjiu~tnknisin tuokkoseen,
ja siksi istahti mättäälle, vaan miten kävi
- — — vähitellen Urho vaipui unen
valtaan. matkan vaivoista uupuneena niskasi
luin pehmeällä, sammalisella maalla Muut
lapset huutivat, koettaen häntä herättää,
mutta kun mies ci ottanut liikkuakseen
lähtivät he menemään.
Pian vallitsi taas metsässä syvn hiljaisuus.
Hauvan liikkuminenkaan ei korven rauhaa
häirinnyt. Vuoret tarjosivat väsyneelle
suojaa takana olevan järven pauhaavilta
aalloilta ja soivat tyynen levon
matkamie-helle. Knka olisi voinut edes aavistaa, että
yksi noista korkeahuippuisista vuorista oli
metsän kuulu, maan mainio Tapiolan
kul-talinna. Kultaiselta ja loistavalta ei se
hämärässä voinut näyttää, eikä länteen
las-kouvau auringon heijastavat säteetkään
sitä valaisseet. Yhtä hyvin oli se vaan
kultainen ja Tapio itse veti pitkää uuta
puolisonsa Mielikin rinnalla, sillä olihnn jo
melkein sydän yö.
Cni. jota metsiin mahtavat nyt niin
sun-rissa määrin nauttivat, ei kuitenkaau ollut
rauhallinen. Olihan Ahti, meren vanha
kuningas, riistänyt Tapiolta edellisen
päivän ilon muuttnmollu rajaa uäideu kahden
haltijan maiden välillä. Myrsky, Ahdin
mainio sotnpiiffllikkö, oli sotureillansa
aaltojen avulla monta päivää raivonnut
me-reksi huuhtomalla Tapion rantoja.
Raja oli siis siirretty aika lailla, sen tiesi
kyllä Tapio, ja tätä ei metsän mahtava
kuningas voinut kärsiä. Kuninkaan harmi oli
suuri siitä, että viisi metsiin petoa ja sama
määrä mtlita eläimiä oli nielty meren
pohjattomaan kitaan.
Aallot olivat myrskyn avulla anastaneet
monta syltä Tapion maasta ja sen
maapalan muuttaneet mercksi lainehtimaan.
Kostaa Tapion täytyy. Odotettiin suotuisaa
tilaisuutta vaan.
Mutta mikä häntä enin huolestutti oli se,
että eräs miljoonan arvoinen
kultamansikka oli äkkiä kadonnut.
„Millä saisi herramme sen tappion
korvatuksi," oli yhteisenä neuvolteln-aineeua
haltijan hovissa. Etsijöitä lähetettiin
kaikille tahoille, mutta turhaan. Ei mistään
Tapion kaivattua aarretta löydetty.
Sattuipa nyt niin, että pikku Urho oli
juuri sen poiminnt siihen marjakoppaan,
joka makasi kumollaan maassa. Lumottu,
kuu tämä kultamansikka, jonka elämiin
historian uusi tarussa nion kuvailla, oli,
niin se vierilhri omin voimin muista
todellisista mansikoista syrjään ja kiillollaan
valaisi koko pimeän kankaan.
Urho huomasi sen ja ihastui niin, ettei
enää väsymystäkään tuntenut» Hänen piti
tavotella* aarrettaan, vaan silloin virkkoi
kultamnnsikka kummastelevalle herralleen.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
