Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Kova yö af Juho Reijonen
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
Vähitellen sammui kuitenkin piippu. Vaalea
savupilveke leijuili piiraman aikaa miehen pään päällä,
mutta hävisi ja oheni sitte näkymättömiin. Matti
itsekin näkyi ikäänkuin häipyvän pois
nykyisyydestä ja vaipuvan unelmiin.
Suloinen raukeus hiipi pitkin koko ruumista ja
onnellisuuden tunne valtasi sydämen. Menneitä
muistoja tahtoi tunkeutua tuota tyytyväisyyden
viehkeätä rauhaa hämmentämään, mutta itsestään ne
muistot kuitenkin haihtuivat. Matti tunsi itsensä
onnelliseksi, eikä häneltä puuttunut mitään.
„Mari! — — Mari hoi!“ Isoäiti se vieläkin
kelkkeällä äänellään noin huudahti.
„Mari — — Maarii!“
Ei kuulunut vastausta ja isoäiti mutisi:
„mihinhän lienevät taas juosseet, kun eivät tule
kärpäsiä ajelemaan“.
Matti hymähti ja ajatteli: „parahiksi teille.
Aina te naiset niitä vangitsettekin, että lapset eivät
saisi paljon pirtistä hievahtaa“. Salaisesti toivoi hän
sydämessään, että lapset — Mari ja Matti — eivät
tulisikaan kärpäsiä hosumaan; että eivät olisi
kuulevinaankaan, vaan kerrankin oikein nauttisivat
vapauttaan.
Vihdoinkin viimein olivat lehmät lypsetyt ja
Matti nousi verkkaisesti ylös mennäkseen sisään
iltaselle.
„Mihinkäs ne lapset jäivät?“ kysäsi Sikkestiina
sivutessaan miestään.
„Enhän minä ole niitä nähnytkään“.
„Eivätkös ne olleet sinun kanssasi pellolla?”
tiedusteli isoäitikin.
„Jokos ne sitte ovat kauankin olleet kateissa?”
kysäsi Matti vuorostaan.
„Eihän noita ole näkynyt koko iltarupeamalla“,
selitti isoäiti. „Sikkestiina arveli niiden olevan
pellolla, kun lähti lehmiä vastaan“.
Lapsia huudeltiin hetkinen, mutta kun ei
kuulunut meni isoäiti katsomaan, jos olisivat rannalla.
Pirttiin päästyään, selitti hän parhaillaan leipää
purevalle pojalleen: „ei niitä näkynyt sielläkään ja
venhekin oli poissa“.
Tuskan väre välähti Sikkestiinan kasvoilla ja
hätäisesti sanoi hän: „Herra siunatkoon! Eiväthän
nuo vain lie–-“
Matti ei kuunnellut enämpää, vaan töytäsi
kuin nuoli ulos ja juoksi joelle päin. Rannassa
seisahti hän neuvottomana silmänräpäyksen ajaksi,
näytti miettivän pikkuisen, pisti sitte sormet
suuhunsa ja vinkeä vihellys singahti silloin kauas
ilmojen halki. Metsän kaiku vastasi vain heikosti
siihen. Miestä alkoi kauhistuttaa, mutta juoksujalassa
lähti hän syöksemään pitkin rantaa Kalliokoskelle
päin.
Tuontuostakin seisahti Matti matkallaan
hengittämään ja kuuntelemaan.
„Mari! — Matti!“
Äänessä oli sanoilla selittämätön särkynyt
sointu, mutta, ikäänkuin ivaten, vastaili siihen vain
yhä etäältä säälimätön kaiku. Sitä paitsi alkoi
tuntuvasti hämärtää ja synkkä, pimeä metsä rupesi
niin surullisen huokailevasti humisemaan.
„Mari! — Matti! — Matti — — Mari“ huhuili
yhtenään huolestunut isä, mutta turhaan. Risut
raksahtelivat hänen jaloissaan ja hienot oksat
huimivat häntä armottomasti kasvoille. Huomaamatta
niitä, samosi hän yhä eteenpäin ja rukoili
sydämessään, että Jumala ei kuitenkaan antaisi hänen
aavistuksensa olla totta. Mieli tuntuikin hiukan
keventyvän siitä, mutta varmuutta — varmuutta ei siitä
kuitenkaan sydämehen tullut.
Viimein erotti korva kumminkin kosken
pauhun metsän huminan seasta. Se seikka lisäsi
väsyneelle voimaa ja uudella innolla syöksi hän
eteenpäin. Kiivaasti sykki Matin sydän ja kuohuen
tuntui veri tulvivan suonissa silloin.
Tuossa oli nyt koski. Viimeisen kerran kajahti
kuohujen ylitse sydäntä värisyttävästi sanat: „Mari!“
ja „Matti!“
Ei näkynyt mitään. Jumalan kiitos, eivät he
ole täällä! Mutta, mitäs mustaa häämöittää
pimeyden lävitse — tuolta valkoisten kuohujen keskeltä?
Olisikohan tuo venhe?"
* * *
Yöllä oli laskehtinut sumua taivaalta alas ja
se täytti kaikki paikat. Kuolleena, valjuna loimotti
sumun läpi auringon vaalea pyörö. Vähitellen voitti
se kuitenkin terheniset huurut. Jokelan pirtin
peräakkunasta katseli isoäiti tyynesti tuota valon
voittoa. Hän oli juuri rukoillut ja rauha kuvastihe hä-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
