Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Muu nykyaikainen kaunokirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
.181
ensimäisen lyyrillisen runovihkonsa ensivuoden ylioppilaana 1896.
Tämä, Maaliskuun lauluja, on sisällykseltään vielä enimmäkseen
nuorekasta, pikkusievää jälkikaikua Heinen lemmenlauluista ja
Runebergin idylleistä ja epigrammeista, mutta siinä ilmeni jo edukseen
Leinon ylen hersyvä ja aito lyyrillinen laulajatemperamentti ja
varsinkin se erinomainen kielellinen helppous ja helkkyvä sulo, jolla
Leino soinnuttelee suomalaista runokieltä ja joka hänen
myöhemmässä tuotannossaan on yhä huippuutunut. Leinolla näet jos
kenellä on vallassaan suomenkielen puhtaasti sanallinen mahti ja
kielellinen teho, eikä vain runomuotoinen vaan myös suorasanainen.
Kieli lentää hänen käsissään kuin leikkien ja karkeloiden, tosin
samalla usein aika vallattomia syrjähyppyjä tehden, vieläpä
ajatus-sisällyksenkin koreaan helinäänsä haudaten.
Leinon myöhemmissä, tuiskuna toisiaan seuraavissa
runokokoelmissa (Tarina suuresta tammesta, Yökehrääjä, Sata ja yksi laulua,
Ajan aalloilta, Hiihtäjän virsiä, Pyhä kevät, Kangastuksia, Talviyö,
v:ilta 1896—1905) tavataan edelleen paljon nuorekasta
sisällyksetöntä sanahelinää, varsinkin niiden »sadassa ja yhdessä»
lemmenlaulussa, joiden joukossa tosin samalla on useita perin somia ja
herttaisia paloja, paljon kepeää, keimailevaa rallattelua ja ontohkoa
elämänarvojen ja -ongelmien pohtimista puoleen jos toiseenkin ja
paljon jälkikaikuja luetusta runoudesta (Heinen, Goethen y. m.).
Tuntuu milt’ei siltä kuin runoilija olisi huvikseen pistänyt paperille ja
painattanut kaikki tilapäiset mielialansa väreet ja väreen hivenet,
kaikki satunnaisesti mieleen vilahtaneet säkeet ja loppusoinnut.
Senpätähden nämä runokokoelmat, monista sangen kauniista ja
tunne-tehoisista yksityisrunoista huolimatta, antavatkin sepittäjästään
verrattain hajanaisen ja vakaantumattoman, voisipa sanoa milt’ei
oikullisen ja itsearvosteluttoman yleiskuvan. Mutta samalla on Leino
/
niissä — ja siinäpä niiden pääansio kielellisen loisteliaisuuden ohella
lieneekin — koettanut lyyrikkona vakavasti ja itsetietoisesti
syventyä ajanhengen mukaiseen (vrt. Erkko ja Aho) kansalliseen
uusromantiikkaan ja kalevalais-kantelettarelaiseen kauneusmaailmaan,
tahtoen kai niiden avulla sekä muodollisesti että sisällyksellisesti
uudistaa ja itsenäisentää sovinnaisiin muotoihin umpeutunutta
suomalaista runoutta. Ikävä vain että hän siinä sivussa on usein eksy-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
