Full resolution (TIFF) - On this page / på denna sida - Suomen Lääkäriliitto-Suomenmielisyys
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has been proofread at least once.
(diff)
(history)
Denna sida har korrekturlästs minst en gång.
(skillnad)
(historik)
tehtiin 1700-luvun kuluessa ehdotuksia
suom. rahvaankin ruotsalaistuttamiseksi
ja suomen kielen täydelliseksi hävittämiseksi.
Samaan aikaan syntyi kuitenkin yksityisissä
sivistyneen säädyn jäsenissä n. s.
fennofiileissa elävä suomalaisuuden
harrastus. Ajan käytännöllisen luonteen
mukaisesti se kohdistui maamme luonnon
tutkimiseen ja sen talouteen, mutta myös
Suomen historiaan ja kieleen. Fennofiileillä
ei ollut valtiollista päämäärää eivätkä he
tahtoneet asettaa suomea ruotsin sijalle. Heidän
harrastuksensa oli etupäässä tieteellistä,
mutta samalla he myös tahtoivat edistää
suomen kielen käytännöllistä viljelemistä.
Kun Suomi 1808-09 liitettiin Venäjään
ja sai laajan valtiollisen itsenäisyyden,
oli suomen kieli kuitenkin edelleen
syrjäytetyssä asemassa. Se oli kirjallisesti
vähän viljeltyä ja kokonaan poissa
virastoista, yliopistosta ja kouluista; kirkko
oli ainoa julkinen paikka, missä
suomalainen sai kuulla omaa kieltänsä
käytettävän. Sivistyneistö, joka suurelta osalta
oli lähtenyt suomenk. rahvaasta, oli
kielellisesti siitä eristäytynyt. Muutamat
isänmaanystävät kuitenkin oivalsivat, että
perinpohjainen muutos oli saatava aikaan.
Tästä käsityksestä sai alkunsa uusi,
valtiollinen s., joka ei enää tyytynyt
pelkkään suomen kielen tieteelliseen
tutkimukseen, vaan asetti päämääräkseen
suomen kohottamisen sivistys- ja valtakielen
asemaan. Tämä riento sai pian fennomanian
nimen. Valtiollinen s. lähti,
kuten fennofiilisyyskin, yliopistopiireistä.
Sen ensim. edustajia olivat Linsén ja
prof. Fr. Bergbom, jotka
Mnemosyne-lehdessään ajoivat tätä uutta
suomalaisuutta, Arwidsson, joka lehdessään Åbo
Morgonblad (1821) teroitti sivistyneistölle,
että sen tuli rakastaa kaikkea kotimaista
ja ennen kaikkea suojella ja hoitaa
kotimaista kieltänsä, ja Ehrström, joka
samassa lehdessä esitti, että suomi oli
otettava käytäntöön kouluissa,
yliopistossa ja virastoissa. Tämän ensim.
kansallisen herätyksen vaikutuksia lienee
ollut, että ylioppilaat 1820 tekivät
anomuksen suomen kielen opettajan
asettamisesta, V. 1826 perustettiinkin suomen
kielen lehtorin virka, mutta yleensä
Arwidssonin, Ehrströmin y. m. esittämät
kansalliset vaatimukset eivät
saavuttaneet vastakaikua, ja julkinen
keskustelu suomen kielen kohottamisesta
taukosi parin vuosikymmenen ajaksi.
Sillä aikaa jatkui hiljaisuudessa työ
suomen kielen kehittämiseksi kirjallisuuden
alalla. Tämän työn keskukseksi
tuli 1831 perustettu Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura, Samaan aikaan J. L.
Runebergin runoelmat ja hänen kuvauksensa
Keski-Suomen maisemista, ja rahvaasta
alkoivat herättää sivistyneessä nuorisossa
lämpimämpiä tunteita omaa maata ja
kansaa kohtaan. Samaa vaikuttivat
Castrénin luennot Kalevalasta. Näin
altistuivat mielet sille uudelle herätykselle,
jonka Snellman 1844 aloitti Saima-lehdessä.
Arkailematta hän osoitti, miten Suomen
kansa oli henkisesti ja aineellisesti jäänyt
muista jäljelle ja miten syynä oli
kansallishengen puute. Kansallishenkeä taas
ei voinut olla, niinkauankuin kansan oma
kieli ei ollut sen sivistyskielenä, Oli
saatava syntymään suomenk.
kansalliskirjallisuus. Etupäässä sen avulla oli
kasvatettava uusi sukupolvi, jolla paitsi
rakkautta suomalaisen nimeen ja suomen
kieleen myös oli taito käyttää tätä kieltä.
Virastoissa ja kouluissa suomi oli
koroitettava sille tulevaan asemaan.
Snellmanin sanat vaikuttivat sytyttävästi
monella taholla, mutta kohtasivat
toisaalla jyrkkää vastarintaakin.
Ruotsink. sanomalehdistössä koetettiin
osoittaa, että suomen kohottaminen
sivistyskieleksi oli mahdotonta. Myös
hallituspiireissä suhtauduttiin
suomalaisuusliikkeeseen vihamielisesti.
Seurauksena oli v:n 1850 sensuurikielto,
jonka mukaan suomeksi ei ilman erityistä
lupaa saanut painattaa muita uusia kirjallisia
tuotteita kuin sellaisia, jotka tarkoittivat
uskonnollista mielenylennystä tai
taloudellista hyötyä. Omituista kyllä samaan
aikaan perustettiin yliopistoon suomen
kielen professorinvirka, jonka ensim.
haltijaksi tuli Castrén, ja 1851 annettiin
asetus, jonka mukaan niiltä, jotka
pyrkivät tuomarinvirkoihin suom.
paikkakunnille, oli vastedes vaadittava
suullinen suomen kielen tutkinto yliopistossa.
Itämaisen sodan aikana sensuuriasetus
joutui unohduksiin, ja 1860 se
muodollisestikin kumottiin.
Aleksanteri II:n noustua 1855
valtaistuimelle vapaammat tuulahdukset
pääsivät puhaltamaan, ja s:kin nosti
päätänsä. Jo 1855 Yrjö-Koskinen
Suomettaressa vaati, että oli perustettava
korkeampia suomenk. oppilaitoksia; 1858
aloittikin etupäässä Schildtin toimesta
aikaansaatu ensim. suomenk.
oppikoulu toimintansa Jyväskylässä.
Julkisuuden alalla suomenmielisten
tärkeimpinä pyrintöinä oli tästä lähin suomen
kielen kohottaminen oikeus- ja virkakieleksi
ja suomenkielisten oppikoulujen
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
