Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomalaisten muinaisuskonto
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
273
Suomalaisten muinaisuskonto
274
jo v:lta 1644. J. Gutslaff kertoo heidän
palvoneen Wöhauda puroa, jonka uskottiin tuottavan
hedelmöittäviä sateita tai myös rae- ja
raukka-sateita sekä hallaa. Kuu tahdottiin sadetta, hei
tettiin jotakin puroon, mutta kun toivottiin
poutaa, puhdistettiin puro. Kerta oli härkäpari
hukkunut veteen sillä seurauksella, että syntyi raju
lumipyry, mutta heti kun ne vedettiin maalle,
selkeni ilma. Yhteinen usko
itämerensuomalaisilla on käsitys, että järvet jostakin syystä, esim.
kun niiden vettä likaa, muuttavat paikkaa.
Tällöin kuuluu vedestä usein härän mylvintää. Veden
elollistamisesta syntyneitä jumalia ovat
varmaankin virolaisten vele-ema ja mere-ema
(jälkimäisen ovat liiviläisetkin tunteneet) sekä Agricolan
mainitsema karjalaisten veden emä, joka „vei
kalat verkkoon". Vete-en 10a kerrotaan virolaisen
nuorikon lyylitelleen. Vedestä uskottiin myös
eräänlaisen taudin tarttuvan. Runoissa tapaa
monenlaisia vedenjumaluudelle omistettuja
mainesanoja: veden kuningas, isäntä, ukko, veden 1.
meren emäntä, akka, eukko y. m. Että vesi
sellaisenaan on näiden mainesanojen kohteena,
osoittavat sanat sellaiset kuin: ruohoparta, ruoho- 1.
vaahtirinta, ruokopaita, vaahtivaippa y. m.
Alkuaan luonnonsielu lienee myös vedenhaltia
(vrt. suomen ruots. sjördd) ainakin eräistä
taijoista päättäen. Tuomalla kaivoon, jossa vesi
on pilaantunut, uutta vettä paremmasta
lähteestä uusiutuu vesi ja kaivo saa uuden haltian.
Samaten tuodaan pilaantuneeseen kalaveteen
„uusi vesi" ja „uusi haltia". Useimmiten
esiintyy vedenhaltia nykyisessä kansanuskossa
kuitenkin ihmisen kaltaisena olentona, veteen
hukkuneista kun myös syntyy vedessä eläviä
haltioita. Vedenhaltian ilmaantuminen kalana
viittaa kolmanteenkin alkuperään, k a 1 a h a
1-t i a a n. Hyvin vanha on suomalaisten tapa
heittää kalan ruodot, varsinkin keväällä ensiksi
saadun (r an takai a), takaisin veteen. Vedessä
elävää haltiaa ovat itämerensuomalaiset
nimittäneet monella erikoisnimellä. Vir. näkk, joka
usein näyttäytyy varsana, ja suom. näkki on
sama olento kuin ruotsalaisten näcken. Näkin
soittotaito, houkuttelukeinot ynnä siltä suojelevat
taijat ovat skandinaavilaista perua. Karjalaisten
vetehinen (vatjalaisten järv-eläj) vastaa kaikkine
siihen liittyvine uskomuksineen venäläisten
vo-djanoj haltiaa. Naispuoliset vedenhaltiat, joiden
nimet sekä suomalaisilla että virolaisilla usein
ovat käännöksiä vieraasta kielestä, ovat
valkoi-sine hipiöineen, riippuvine rintoineen ja pitkine
hiuksineen, joita ne usein kampaavat,
sellaisinaan lainattuja. Myös vedenneidon vedenharmaat
karjat, jotka toisinaan nousevat rannan
laitumelle, ovat skandinaaveilta saatuja.
Vedenhal-tioihin on Daniel Jusleniuksen (1745) ajoista
asti luettu myös Väinämöinen (ks. t.), jonka
Agricola mainitsee hämäläisten jumalain
luettelossa: „Ainemöinen virret takoi". Agricola ei
kuitenkaan sano häntä vedenhaltiaksi,
sitävastoin hän mainitsee sellaisena Ahdin: „Ahti
vedestä kaloja toi". Mikä tämä Ahti oli, ei
toistaiseksi tunneta: runoissa puhutaan myös tuulen,
metsän ja maan „ahdista". Sekä Väinämöinen
että Ahti esiintyvät myös sankariniminä. —
Epäilemättä ovat maataviljelevät suomalaiset
palvoneet myös maata. Hyvin yleinen on
maan (etenkin uuden asuinpaikan) tervehtiminen
runoissa: „Terve maa ja terve manner". Samoin
tervehdittiin pihaa, peltoa y. m. Vanha kaiku
on maan puhuttelussa nimellä maaemä. Joskus
se ilmaantuu runoissa Ukon vastineena: maan
emoinen: ,,Ukon voima taivahasta. maasta maan
emoisen voima". Yleisistä runollisista
nimityksistä mainittakoon maan 1. mannun kuningas,
isäntä, ukko, emäntä, eukko y. m. esim. ,,mannun
ukko, mannun eukko, mannun kultainen
kuningas". Harvinaisempia ovat pellon emäntä,
nurmen eukko, niityn akka y. m. Maanhaltiaa
on palvottu asuinpaikkaa suojelevana (m. m.
lattian alla). Sille on uhrattu esikoisuhreja myös
uhripuun ääressä. Usein on käsitys siitä ja
kodinhaltiasta yhteinen. Inkerissä pannaan
kotoaan vieraille veräjille lähtevälle morsiamelle
mukaan riepukäärö, jolion on kääritty m u 11 a a
tuvan sillan alta, ettei hänelle tulisi ikävä
entisiä elomaitaan. Että maanhaltian uhrina on
ollut mustakarvainen teuras, viittaa m. m.
käsitys, että, jollei vilja kasva, on peltoon
uhrattava mustan lampaan maitoa.
Luonnollisesti on maaemä ennenkaikkea ollut
maanviljelyksen suojelusjumala. Että maanhaltia on
ajateltu, samoinkuin esim. tseremissien
„maa-sielu", maasta irtautuvaksi haltiaksi, osoittaa
inkeriläisten pelko, että sen voi karkoittaa m. m.
meluamalla: „Nuo liikuttavat maahaltiaksen
tilaltaan pois". Maasta tarttuvaa tautia
nimitetään ,,maannenäksi". Inkeriläiset uskovat tämän
taudin johtuvan maahan lankeamisesta. Tällöin
on mentävä kaatumapaikalle kumartelemaan ja
vietävä uhriksi raha tai vaatekappale. Runoissa
usein esiintyvä maan 1. mannun sulho saattaa
olla muisto maaemon „sulhosta". Eräässä
ilmeisesti rituaalisessa runossa ilmenee jälkiä
maaemon lemmensuhteista miespuoliseen
kasvillisuuden jumalaan: „Sämpsä poika Pellervoinen (S.
merkitsee kevään ensi rehukasvia, metsäkaislaa,
vrt. saks. semse 1. simse = kaisla; Pellervo esiintyy
runoissa pellavaa merkitsevänä) makasi
emin-timänsä keskellä jvväkekoa". Tälle on Kaarle
Krohn esittänyt skandinaavisen esikuvan.
„Skan-dinaavilaisen viljavuudenjumalan Freyn
kerrotaan tavanneen rakastettunsa Gerd in, joka
merkitsee aidattua viljelysaluetta Harri = jyvä
nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen
aviollisessa suhteessa sisareensa Freyaan. Hänen
isänsä Njordrin, joka alkuansa on ollut
naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme jo
ajanlaskumme ensimäisellä vuosis. muodossa Nerthus
Elben pohjoispuolella asuvain heimojen
palvomana. Tämä jumalatar noudettiin
merensaa-relta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien
vetämissä vaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten
palvomaan maaemoon, Terra mater, jota härkien
vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin ja
samoin kuin Nerthusta lopuksi kylvetettiin."
Vielä viime aikoina ovat tsuvassit viettäneet
„maan häitä" valiten maaturpeen edustamalle
maaemolle elävän „sulhon". Sämpsän noutajina
mainitsee suomalainen runo talvipojan, joka
tuottaa vain tuhoja ja joka senvuoksi tapettiin sekä
Icesäpojan, joka vasta saa Sämpsän noudetuksi.
— Agricola tietää mainita useita karjalaisten
kasvillisuuden jumalia. „Rongoteus ruista
antoi", sille on runoista löydetty vastine
Runka-teivas, myös Rukotivo (nimeä on selitetty
vierasperäiseksi). Hyvin yleinen, useilla kansoilla tavattu
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
