Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
3r>!> Suomen kieli
murteiden tieltä (ks. alemp.), puhumatta
myöskään eri paikallismurteiden suullisesti
säilyneestä kirjallisuudesta (kansanrunoudesta) on
paikallisnmrteita uudempina aikoina toisinaan
käytetty kirjallisuudessa voimakkaan
paikallis-sävyn aikaansaamiseksi (huomattavin
paikallis-murteisista kirjailijoista on Hj. Nortamo [-[Nordling],-] {+[Nord-
ling],+} raumanmurteisena kertojana [„Raumlaissi
jaarituksi" 1906]).
Suomen yleis- 1. kirjakieli.
Kaikista tärkein suomen murteista on
sivistykselliseltä merkitykseltään kuitenkin se muoto
s. k:tä, jota paikallismurteiden vastakohtana
voimme nimittää yleiskieleksi, vallitsevan
asemansa johdosta valtakieleksi ja sen
johdosta, että miltei yksinomaan tämä murre on
esiintynyt kirjoitetussa kirjallisuudessa,
kirjakieleksi (ks. Kirjakieli).
Äänneasulli-sessa suhteessa ovat suomen kirjakielelle
erityisesti tunnusmerkilliset kielen muihin murteisiin
verraten: 1) sanansisäinen d, jota
kansanmurteissa tavataan perin pienellä alalla; 2) ts
semmoisissa tapauksissa kuin metsä, jonka ala myös
kansanmurteissa on aivan suppea (ks. ylemp.) ;
3) konsonanttiyhtymät tv ja tj (latva, vitja)
itäsuomen murteiden mukaan; 4) pitkä aa, ää
itäsuomalaisten murteiden oa:ta, eö:tä j. n. e.
vastaan ; 5) sananloput -ea, -eä (korkea, korpea,
pimeä, läpeä), -oa (maitoa), -öä (perintöä)
muiden murteiden toiselta puolen -ia, -iä, -ua, -yi,
toiselta puolen ee, oo, öö loppuja (esim. korkia,
maitua, perintyä — korkee, maitoo, perintöäj
vastaan; 6) yksinäiskonsonantti pitkän ääntiön
tai kaksoisääntiön edellä semmoisissa
tapauksissa kuin tulee, vetää (toisissa murteissa
tullee t. tulloo, vettää, inf. vetiee) ; 7>
loppuääntiöi-set muodot semmoisissa tapauksissa kuin yksi,
kaksi, antaisi, kirjasi (kansanmurteissa ja
enimmiten myös yleiskielisessä puhekielessä yks,
kaks, antais, kirjos) ; 8) abessiivin
(vajanto-sijan) loppu -tta, sen sijaan että useimmissa
murteissa on -ta. Että yleiskieli suuremmassa
määrässä kuin paikallismurteet sisältää
yksityiskohtia, jotka eivät ole samalla äänteellisellä
tasolla, on seurauksena yleis- eli kir jakielen
synnystä ja kehityksestä. — Kun Mikael Agricola
1500-luvun keskivaiheilla perusti suomen
kirjakielen, niin hän sen pohjaksi valitsi yhden
suomen paikallismurteista. Uuden testamentin
käännöksensä (1548) esipuheessa Agricola
huomauttaa maan murteiden moninaisuutta ja sanoo
ottaneensa käytettäväksi Turun hiippakunnan ja
kaupungin kielen senjohdosta, että tätä
hiippakuntaa nimitetään „Somen maxi" ja että Turussa
on „Maakunnan Eme kirko ia pijspan Stoli ia
Jstuin". „Senteden ombi", hän sanoo, „tesse P.
Wdhen testamentin kirioissa Somenkieli
enimi-ten prucattu. Ja mös hädhen tähden teden,
eoska tarue on anonut, ouat mös mwiden
kielet, puhet ia sanat tehen siseleotetud’".
Agricolan „Somenkieli" siis nimenomaisesti tarkoittaa
semmoista ,,Suomen maassa" s. o. Turun
hiippakunnassa puhuttua kieltä, joka liittyi Turun
kaupungin kieleen ja joka siis ei ollut
tyypillisesti lounaissuomalaista, vaan suuremmassa
määrässä piti yhtä maan keskisempien murteiden,
n. s. „ylimaan" murteen kanssa. Vanhat
liike-tiet ja muutot Turkuun ..ylimaasta" käsin
olivat aiheuttaneet sen, että puhdas
lounaissuoma-1S. IX. Painettu ’«/„ 16.
ja kirjallisuus 3G0
lainen, lähimmin vironsukuiuen murre oli maan
pääkaupungista väistynyt ja kieli siellä
mukautunut enemmän „ylimaan" kielen kanssa
yhtäpitäväksi. Vaikka Agricola ei ollut Turusta
kotoisin, niin luin kuitenkin piti Suomen pääkaupun
gin kielen sopivimpana uuden kirjakielen
pohjaksi. On omituista huomata, että sen
kielimuodon, jota Agricola käytti, muutkin senaikuiset
suomea kirjoittavat empimättä omaksuivat. Tosin
tapaamme eräässä käsikirjan käsikirjoituksessa
vuodelta 1546, jonka tekijä oli raumalainen
Mathias West (ks. Mathias Johannis),
käytetyn eräissä suhteissa lähemmin tekijän
kotimurteeseen liittyvää kieltä, mutta Westkin
näyttää kuitenkin tavoitelleen samaa kielimuotoa
kuin Agricola ja raumalaisuudet hänen kieleensä
ovat tulleet senjohdosta, ettei hän osannut niitä
täysin varoa. Ja Herra Martti, joka samana
vuonna kuin Mikael Agricolan Uusi testamentti
ilmestyi, suomensi Kristoffer kuninkaan maan
lain, liittyy täysin Agricolan käyttämään
kielimuotoon, samoin myös viipurilainen Juusten ja
varsin läheisesti myös Jaakko Suomalainen eli
Finno ja Ericus Erici, jotka olivat kyllä
turun-puolelaisia, mutta (ainakin jälkimäinen)
kotoisin lounaissuomalaiselta kielialueelta. Tämä
seikka tuntuu melkein viittaavan siihen, että
jonkinlainen traditsioni tai ennakkotyö oli jo
viittonut suuntaa, jota oli kuljettava. Mitään
kirjallista muistoa ei kuitenkaan ole säilynyt
mahdollisesta esiagrieolalaisesta s. k:n käytöstä,
lukuunottamatta niitä erisnimiä ja yksityisiä
lauseita, joita tavataan vanhemmissa
latinan-tai ruotsinkielisissä asiakirjoissa. Joka
tapauksessa oli yleiskielen syntymistä varmasti
puhekieltä tasoittamalla valmistanut liikeyhteys
Turun ja „ylimaan" välillä. Kenties oli tätä myös
valmistanut suullisessa asussa syntynyt ja
levinnyt runous, joka varmaan oli huomattavaksi
osaksi saanut alkunsa Varsinais-Suomen
seuduilla. — Se äännekanta, jota Agricola
merkitsemisellään tarkoitti, näkyy meille ainoastaan
vaillinaisen ja epäjohdonmukaisen
kirjoituslaa-dun takaa, joka läheisesti liittyi senaikuiseen
ruotsin ja myös saksan oikeinkirjoitukseen,
mutta oli ilman muuta suomeen sovellettuna
kovin puutteellinen. Suurimpana vaillinaisuutena
oli puutteellisuus äänteiden keston eli laajuuden
merkitsemisessä, jolla seikalla suomessa, missä
pitempi kesto ja suurempi paino eivät satu
yhteen, on erikoisen suuri merkitys. Edelleen ei
ö:tä ja e:tä säännöllisesti erotettu toisistaan,
ei myöskään t:tä ja ;’:tä, u: ta ja v :tä. Eräissä
tapauksissa käytettiin kahta merkkiä yhdessä
yhden äänteen merkitsemiseen (esim. ck =fe/c,
gh, dli, ks. alemp.) ; epävarmaa on, tarkoittiko
tz yhtä äännettä, vai äänneyhtymää, ks. alemp.).
Kaikista pahin oli kuitenkin hänen
kirjoituslaa-tunsa horjuvaisuus: samaa äännettä merkittiin
usealla eri tavalla (esim. fc:ta c:llä, /c: 11a, fci:llä,
7:11a, efc:11a) ja yhdellä ja samalla kirjaimella
eri äänteitä (esim. f:llä /:ää, «:tä, Zeta).
Enimmiten saatamme kuitenkin, osittain Agricolan
eri kirjoitustapoja toisiinsa vertaamalla,
osittain nykyismurteiden avulla, osittain
johtopää-telmäin nojalla palauttaa sen kielikannan, jota
Agricolan kirjoituslaatu esittää, mutta
kieltämättä toiset kohdat jäävät epävarmoiksi. Kun
Agricola itse sanoo ottaneensa lukuun muitakin
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
