Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
195
»*’Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään
muuta kuin sinua! Anna anteeksi! FHlä hyikää
minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut
vapauttaa minun omasta itsestäni.»
Gösta lykkäsi hänet luotansa.
»Sinä et puhu totta», sanoi hän jäätävän
tyynesti. »En tiedä, mitä minusta tahdot; mutta minä
näen, että sinä valhettelet. Miksi sinä minua
tahdot pidättää? Sinä olet niin rikas, ettei kosijoita
koskaan puutu.»
Niin sanoen hän meni.
Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun
kaipaus ja tuska kaikessa majesteettisuudessa
astuivat Mariannen sydämeen.
Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, se
tuli nyt esiin nurkasta, jonne jää-silmät olivat sen
karkoittaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian
myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja
kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja tuska kantoivat hänen
kuningasviittansa lievettä.
Kun Marianne tosiaan voi varmasti itselleen
sanoa, että Gösta Berling oli hyljännyt hänet,
tunsi hän aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata,
että oli kuin huumeessa. Hän painoi molemmat
kätensä sydämelleen ja istui tuntimäärin samalla
paikalla, taistellen kyyneleettömässä surussa.
Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä.
Hän itse juuri.
Miksi oli hänen isänsä tullut ja eroittanut
heidät toisistaan? Hänen rakkautensahan ei ollut
kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa
sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
