Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
238
Heti kun tuli pimeä, alkoi häntä puistattaa ja
kauhistaa. Hän oli menehtyä koti-ikävään.
Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista
vaikeimmat. Niistä ei koskaan tullut loppua, niistä
enemmän kuin paljoista tuskan ajatuksista, jotka
laahustelivat hänen aivoissansa.
Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä,
kun Sintram ei vielä ollut palannut kirkolta
päivälliselle, että rouva meni yläkerran saliin ja istahti
klaveerin ääreen. Se oli hänen viimeinen
lohdutuksensa. Tuo klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli
huilunsoittaja ja paimenetar, oli hänen omansa,
vanhempainsa kotiperuja. Sille hän sai valittaa
hätäänsä, se ymmärsi häntä.
Mutta eikö se ole sekä säälittävää että
naurettavaa! Tiedättekö, mitä hän soittaa? Vain
polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.
Hän ei osaa mitään muuta. Ennenkuin hänen
sormensa jäykistyivät vispilää ja leipäveistä
pidellessä, sai hän oppia tämän ainoan polkan. $e
pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta
kappaletta hän ei osaa, ei surumarsseja, ei yhtään
intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa kansanlaulua,
ainoastaan tuon polkan.
Sitä hän soittaa aina kun hänellä on sydämellä
jotakin kerrottavaa tuolle vanhalle klaveerille. Hän
soittaa sitä halutessaan itkeä ja halutessaan
nauraa. Kun hän vietti häitänsä, niin hän soitti sitä,
samoin tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja
niinpä nytkin.
Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän
on onneton, onneton.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
