Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
245
Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin
vieraisilta, sellaista on nytkin. Ne kulkuset kilisevät
säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. Metsä
kaikuu niiden remakkata.
Anna Stjärmhök melkein toivoo, että heidän
ajajansa vihdoinkin pääsisivät niin lähelle, että
hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen punaisen
hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä
kulkusten kulina.
»Nuo kulkuset vaivaavat minua», sanoo hän.
Ja heti tempaavat kulkuset sen sanan.
»Vaivaavat minua», ne soivat. »Vaivaavat minua,
vaivaavat, vaivaavat, vaivaavat minua», laulavat ne
kaikilla kummilla säveleillä.
Ei ole pitkää aikaa siitä kun hän ajoi tätä
samaa tietä susien ahdistamana. Hän oli pimeässä
nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän avaroissa
kidoissa, hän oli luullut, että metsän pedot raate-
"levat hänen ruumiinsa, mutta hän ei ollut
peljännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan
kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka
häntä veti, vahva ja kaunis se mies, joka jakoi
hänen kanssaan seikkailun riemun.
Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa,
avutonta, tutisevaa matkatoveria! Hän tietää olevansa
niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse
tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.
Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois.
Tästä pitää tulla selvä. Miksi hän pakenisi,
ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa raukkaa?
Vihdoin näkee hän hevosenpään alkavan kuul-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
