Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
284
Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä.
Kyyneleet tippuivat tikattavalle kankaalle ja
huuhtoivat pois liituviivat. Iltaisin istui usein joku kalpea
uneksijatar syreenimajassa, ja mamseli Marien
pienessä ullakkokamarissa näppäeltiin
äskenviritettyä kitaraa kalpeiden lemmenvirsien soittoon,
joita hän oli oppinut äidiltänsä.
Nuori urkujenrakentaja heippaili vaan talossa
yhtä suruttomana ja iloisena kuin ennen ja
siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuville
naisille! jotka kiistelivät hänestä, kun hän oli
työssään poissa kotoa. Ja viimein tuli se päivä,
jolloin hänen oli matkustettava pois.
Kyytihevonen seisoi kuistin edessä.
Matkalaukku oli köytetty kärryjen takalautaan, ja
nuorimies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva
Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli
heitä poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen
oli pakko lähteä, sillä hänen kesänsä oli ollut
päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa tuvassa.
Viimein katseli hän, missä mamseli Marie oli.
Silloin tulikin mamseli alas vinnin kapeita
portaita, parhaassa loisto-asussa. Kitara riippui
hänen kaulaltansa leveässä, viheriässä silkkinauhassa,
ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna
olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi
nuoren miehen eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:
)Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
Ole, rakkahin, murheita vailla!
El’ unhoita armasta tuttavaas,
joka huokaa Vermelannin mailla!»
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
