Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
93
kirosin viheriöivää maata. Kulo kasvit
polttakoon, lyököön ihmiset rutto! Minä huusin
kuolemaa ja kadotusta. Minä luulin iankaikkisen tulen
tuskien olevan kurjuuteni rinnalla suloutta.
Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni!
Miksi en rakastaisi sinua, kuten rakastaa noita
ylpeitä, ankaroita naisia, joiden rakkautta on
vaikeaa voittaa, mutta se palaa voimakkaammin kuin
muitten?»
Niin hän soitti, tuo mystikko parka. Hän istui
siinä, ihastuksesta ja liikutuksesta loistaen, kuullen
iki-ihmeellisiä ääniä, luullen myös Cöstan varmaan
ne kuulevan ja tulevan lohdutetuksi.
Gösta katseli kauan häntä. Ensin häntä tämä
narrin kuje pistätti, mutta vähitellen hän siinä
lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko,
istuessaan noin, nauttien Beethovenistaan.
Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies,
joka oli nyt niin lauhkea ja suruton, oli kerran ollut
kärsimysten vallassa, kuinka hänkin oli kadottanut
rakastettunsa. Ja nyt istui hän tuossa, onnesta
loistaen, puupöytänsä ääressä. Ei siis tarvittu
enempää ihmistä onnelliseksi tekemään.
Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta,
sanoi hän itseksensä, etkö sinä enää voi kärsiä
etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on
köyhyys karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen
metsän puun, jokaisen niityn mättään puhuvan
kieltäymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, joka olet
kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä
niukka, oletko sinä unhoittanut kärsimisen taidon?
Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
