Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
107
Viimein lauloi hän heille parhaimman laulunsa.
Hän ajatteli joutsenta, joka kuolee lauluunsa. Niin
tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä:
kuninkaallisena sieluna, joka ei vaivu vaikerrukseen,
vaan eroaa näiltä ilmoilta sulosäveiten kantamana.
Vihdoin oli viime pikari tyhjennetty, viime
laulu laulettu, syleilty viime syleily. Hän sai yllensä
vaipan ja piiska oli hänellä kädessä. Yksikään
silmä ei ollut kuiva hänen ympärillään, ja hänen
omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin,
ettei hän nähnyt mitään edessänsä.
Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja
kieputtivat häntä ilmassa. Hurraahuudot jyrisivät hänen
ympärillänsä. He asettivat hänet istumaan johonkin,
hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot
liikahtivat hänen allansa. Häntä vietiin pois. Kun
hän vihdoin selveni niin että näki, oli hän jo
loitolla maantiellä.
Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja
järkkyneet, mutta silti ei suru tukahduttanut
heidän sydämissään kaikkia iloisia eleitä. Yksi heistä
— liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai
Beerencreutz, kukunpeluri ja sotavanhus, vai
elämään-väsynyt Kristoffer serkku? — oli keksinyt
keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvittukaan ottaa
tallista eikä lahoavia kääsejä liiteristä. Mutta
valkotäpläinen sonni oli valjastettu heinähäkin eteen, ja
sittenkun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja
veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, niin
lopuksi sijoitettiin Julius patruuna itse, jonka silmiä
kyyneleet samensivat, ei eväslippaalle eikä kirstulle,
vaan valkotäpläisen sonnin selkään.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
