Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
146
»On synti ja häpeä, että semmoisen miehen
täytyy olla täällä ulkopuolla», sanoo suuri
karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen viereensä.
Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa
liikutetulla äänellä ja kyynelten ahkerasti tippuessa
hänen pienistä, punaisista silmistään:
»Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli
parhain mies, mitä olen tuntenut.»
Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan
ympärillä ja jakavat vakavasti ja hartaasti kortit.
— Minä katselen maailmaa, minä näen monta
hautaa. - Tuolla lepää hän, tuo mahtava, marmorin
painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan.
Liput lasketaan kummulle. Minä näen niiden
haudat, joita on paljon rakastettu. Kukkia,
kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää
kevyesti heidän viheriöivillä nurmillaan.
Unhoitettuja hautoja minä näen, ylimielisiä hautoja,
valhettelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät
sano mitään; mutta koskaan minä en ole ennen
nähnyt musta- ja valkearuutuista Killeä ja
kulkuismyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan
asukkaan ratoksi.
»Johan Fredrik voitti», sanoo eversti ylpeästi.
»Enkös jo sitä arvannut. Minä se opetin häntä
pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme,
me kolme, ja hän yksinään elossa.»
Sitten kokoaa hän kortit pinkkaan, nousee
ylös ja vaeltaa toisten seuraamana takaisin
Ekebyhyn.
Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea,
etteivät kaikki ole unhoittaneet häntä ja hänen
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
