Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
150
Mutta ilo on vaan surua, joka teeskentelee.
Fi ole oikeastaan maan päällä muuta kuin surua.
»Oi, te lohduttomat», sanoi Marianne, »eikö
teidän vanha viisautenne raukea elämän
täyteläisyyden edessä!»
Hän meni ikkunan ääreen ja katseli
puutarhaan, jossa hänen vanhempansa juuri kävelivät
huvikseen. He kävelivät edestakaisin leveitä
käytäviä ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat:
nurmen nukasta ja taivaan linnuista.
»Kas», sanoi Marianne, »tässä huokailee nyt sydän
surusta, vaikka se eikoskaanoleollut näin onnellinem.
Ja hän ajatteli nyt yhtäkkiä, että kenties
kaikki lopultakin oli ihmisen omassa vallassa, että
suru ja ilo aiheutui vain hänen erilaisista
ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko
onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän
tiesi tuskin sitä itsekään.
Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa
oli ollut sairas. Hänet oli taivutettu maahan,
syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut takaisin
kotiinsa, oli hän sanonut itsellensä: »En tahdo
muistella mitään pahaa isästäni.» Mutta niin hänen
sydämensä ei sanonut. »Hän on tuottanut minulle
kuolon surum, sanoi se, »hän on eroittanut minut
siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut
epätoivoon sillä, että hän löi äitiä. En suinkaan toivo
hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään häntä.»
Ja sitten huomasi hän, miten hänen täytyi
pakottaa itseänsä istumaan hiljaa, kun isä tuli ja istui
hänen viereensä; hän tahtoi vain paeta isän luota.
Hän koetti rohkaista mieltänsä, hön puhui hänen
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
