Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
151
kanssaan kuten tavallisesti ja oli melkein alinomaa
hänen seurassaan. Hän osasi hillitä itsensä, mutta
hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin
isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään,
hänen raskasta käyntiään, hänen suuria käsiänsä,
koko tuota valtavaa sankariolentoa. Hän ei
toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä
vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä
häntä tuntematta pelon ja inhon tunnetta. Hänen
kukistettu sydämensä kosti. = »Sinä et antanut
minun rakastaa», sanoi se, omutta minä olen
kumminkin sinun herrasi, sinun täytyy nyt vihatas.
Kun häön oli aina niin tottunut tutkimaan
sisäistä itseänsä, huomasi hän hyvin, miten tämä
inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi.
Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi
kytketty kotiin. Hän aavisteli, että olisi
parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin,
mutta sitä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen
voinut tehdä. Koskaan ei tulisi lievennystä tässä
asemassa. Hän kiusaantuisi vaan yhä enemmän, ja
jonakin päivänä pettäisi hänen malttinsa, ja hän
kuohahtaisi isäänsä vastaan ja näyttäisi sydämensä
kaiken katkeruuden isällensä, ja siitä koituisi
taistelua ja onnettomuutta.
Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa
oli hän mennyt kihloihin vapaaherra Adrianin
kanssa saadakseen oman kodin.
Kerran, kauniina aamupäivänä, oli parooni
Adrian karahuttanut pihaan, ratsastaen komealla
hevosella. Hänen husaarijakkunsa oli
auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
