Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
162
Tuokion päästä Marianne katseli ulos. > Siellä
käveli Gustafva rouva yhä puhellen suuren
tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä
istui hän jokeltaen rakkautta. »Elämä on antanut
meidän kummankin tuntea ankaraa vakavuuttaam,
ajatteli hän ja hymyili surumielisesti. »Se tahtoo
meitä nyt lohduttaa, me on saatu kumpikin suuri
lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä.»
Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä
rakastaa. Oli suloista kuulla sulhon kuiskaavan
siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili, ja
miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä hän oli
sanonut ensi kerran keskustellessaan Mariannen kanssa.
Adrian ei silloin ollut tiennyt, mikä voima
Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen
läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli
peljästyttänyt Adrianin, hän oli tuntenut olevansa
niin kummallisesti masennettu.
Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta,
mutta Marianne päätti koettaa elää sellaisen miehen
kanssa.
Hän alkoi ymmärtää itseänsä, ja ajatteli
vanhain laulujen sanoja tunturikyyhkystä, tuosta
kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo kirkasta vettä,
vaan ensin hän sekoittaa sen jalallansa, niin että
se paremmin soveltuu hänen surulliselle mielelleen.
Niinpä ei hänkään ollut kulkeva elämän lähteelle
suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta
onnea. Kaihon samentamana miellytti elämä häntä
parhaiten.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
