Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
168
»Mutta sinä vaan naurat hiljaa itseksesi ja
hoputat lintuvaljaikkoa ... Ja vihdoin me tullaan
pienimpään maailmoista, mutta kaikkein
kauneimpaan, mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me
pysähdytään kultaisen linnan portille ja sinä annat minun
astua ikuiseen ilon-kotiin.
Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä.
Kuusimetsä ei siellä pimennä, niinkuin täällä
Bergassa, näköalaa kauniisen maailmaan, vaan minä
näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen,
ja tuhat vuotta on niinkuin yksi päivä.»
Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen
lumoamana, hymyillen tulevaisuuden ihanuudelle.
Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut
koskaan nähnyt niin suloista näkyä. Sillä vaikka
oli niitä kyllin, jotka itkivät Ferdinand Ugglan
kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili
viikatemiehelle, kun tämä asettui sängynlaidalle, ja
hänen äitinsä kuunteli kuolinkorahduksia kuin
suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei
kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki
oli lopussa, puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä,
mutta ne olivat ilon kyyneleitä, nuo, jotka
tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille
kasvoille.
Koskaan ei kalvasta ystävääni oltu pidetty
niin hyvänä kuin Ferdinand Ugglan hautajaisissa.
Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, olisi hän tullut
sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja
kultakirjainen viitta hartioilla, ja tanssinut ruumissaaton
etunenässä hautausmaan tiellä. Mutta nyt istui
tuo yksinäinen vanhus kuurussa kirkkomaan muu-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
