Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
228
Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä.
Silloin ojensivat he hänellekin kättä.
Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen
toisensa jälkeen sanomaan heille hyvää yötä ennen
menoansa. He olivat jälleen masennettuja, jälleen
he olivat ihmisiä, kuten aamulla jättäessään
kotinsa, kuten ennen sitä kuin nälkä ja kosto
tekivät heidät villipedoiksi.
He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja
Gösta näki, kuinka se viattomuuden ja hurskauden
hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, sai
kyyneleet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven
hiljaista jalon jumaloimista, jaloimman, mitä he
olivat koskaan nähneet: he olivat ihmisiä,
iloitsevia siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti hyvää.
Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättänsä.
Heitä oli niin hirveän paljon, ja nuori nainen oli
väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti kumminkin
tulla portaiden luo näkemään häntä, ja ainakin
he saivat puristaa Göstan kättä — hänen kätensä
kestivät pudistelun.
Gösta oli kuin unessa. Hänen sydämessään
pulpahti tänä iltana uusi rakkaus.
»Oi, minun kansani», ajatteli hän, »oi minun
kansani, kuinka minä rakastan sinua.» Hän tunsi
kiivaasti rakastavansa koko tätä joukkoa, joka
painui nyt yön pimeään, kuollut tyttö jonon
etunenässä, kaikkia noita, karkeissa vaatteissa ja pahalle
haisevissa kengissä, kaikkia noita, jotka asuivat
harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia noita,
jotka eivät voineet käyttää kynää eikä usea
lukeakkaan, kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
