Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Voikko. Hevostarina, kirj. Björnstjerne Björnson
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
86
näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka jäl-
jennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suo-
maan pituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä enää
päässyt pystyyn, vaan kieriskellen väistynyt, siten suo-
jellaksensa itseään raivoisan hevosen potkuilta ja pure-
milta, ja sitä oli jatkunut/kunnes jälleen olivat pääs-
seet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen tarjoaman
näyn elähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvan-
sa, ja voivat,,ilma kun sateen jälkeen oli läpikuultava ja
väräjävä, kuulla tamman kellon kilinän vuorenrinteessä
olevasta lehtimetsästä. He riensivät sinne mutta Voik-
ko tuli heitä vastaan, vihasta säihkyvin silmin, kieltäen
heitä sen enempää lähestymästä. Voikkoa tuskin saattoi
tuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi
tamman ja varsan ympärillä suuressa piirissä ja vasta pit-
kän houkuttelemisen perästä sille muistui mieleen, että
tuttuapa väkeä siinä tuhkin.
Tämä Voikon suurtyö tuotti sen nimelle semmoista
kunniaa, että sen nimi »Pappilan Voikko» muutettiin
»Karhu-Voikoksi». Vähä väliä se oli ottelussa karhun
kanssa. Oli muuten vaarallista pitää niin hyvää oritta
hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tun-
sivat Voikon tavat ja pakenivat, ja jos joku niistä oli-
kin kyllin tyhmä jäädäksensä ottamaan vastaan selkä-
saunan, niin katsottiin Voikon suhteen sormien lomit-
se sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka löi
karhun maahan, saada tehdä mitä hyvänsä.
Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän,
mikä harvoin tapahtui, täytyi käyttää sitäkirkkohevose-
na. Milloin koko perhe läksi ajamaan, täytyi Voikon ve-
tää meitä kolmea, neljää kappaletta vanhoissa kieseissä,
joissa ei juuri istuttu huvin vuoksi. Kun eivät mitkään
tavallisista koru-ajokaluista olleet kyllin suuret sille,
täytyi sen juosta lönkyttää työajokaluissaan, jakun vie-
lä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja sillä aina oli sil-
millä, niin ei se suinkaan näyttänyt kirkkohevosen nä-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
