Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Vatjan kieli ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
749
Vatjan kieli
750
säilyneenä (esim. tsäpii ’käpy", sata, jakä) ;
3) d’d’ (< jj < yj), missä suomessa niinikään
esiintyy enimmäkseen vokaaliutuminen, esim.
vad’d’a ’vaaja’; 4) hs ^ hz f< ys, fis), esim.
lalisi, mon. lalizöD ’lapsi’, mahsä, malizan
’maksaa, maksan’; tässä kohdin v. k. aivan yksinään
kaikista itämerensuomalaisista kielistä on
säilyttänyt aikaisempaa kantaa lähinnä olevan asuu;
5) dn (Kukkosissa rn < ön), niinkuin vepsässä,
heikon asteen yleistys, sen sijaan että esim.
suomessa, pohjois-virossa ja karjalassa vahva-asteiset
muodot vallitsevat, esim. lidna ’kaupunki’, vadnaZ
’vannas’ (Kukkosi: varnaZ ’vannas’); 5) di)
("< öv), missä suomessa on osittain tv, osittain
murt. lv, rv (<^öv), esim. ladva ’latva’; 6) tt
(< ktj eräissä tapauksissa, missä suomessa on ht,
esim. nätti ’nähtiin’; 7) vahva-asteisuus
painottoman tavun konsonantin jäljessä, esim. vajöltan
’vaihdan’, kukörtan ’kumoan’, jolla
ominaisuudella ilmeisesti on vanhat juuret. —
Huomattavammista muotoseikoista mainittakoon 1) mon.
3:nnen persoonan muoto omaD ’ovat’, 2)
kieltosanan 3:nnen persoonan muodot yks. es,mon. evä D;
3) passiivin preesensin muodot sellaiset kuin
untäs ’annetaan’, tsusiiäs ’kysytään’,
jonkatyyp-pisiä muotoja suomessakin on aikaisemmin ollut;
4) lukusanamuodot kölmöD ’kolme’, seitse
’seitsemän’ (= seitsen), kahösä, ord. kaltössömöös
’kahdeksan, kahdeksas’, iihesä, ord. uhessemes
’yhdeksän, yhdeksäs’ (edellyttävät vanhempaa taivutusta
* kahdeksan, gen. *kahdeksaman j. n. e.), tsiimmC
’kymmenen’ (-kymmen).
V. k:n ominaisuuksista, jotka näyttävät
lähempää suhdetta viroon ja liiviin, mainittakoon:
1) ns yhtymän edustus n:n kadolla ja edellisen
vokaalin pidennyksellä s:n edessä, esim. pöözaZ
’pensas’, usa ’lenkki’ (= ansa); 2) vokaalin
lyhennys h:n edellä, esim. roho ’ruoho’, rilii ’tupa’
(= riihi) (tätä ominaisuutta ei tavata
Kukkosissa); 3) loppu-n: n kato, esim. poigä ’pojan’,
ärjä ’härän’ (vatjassa sijaispidennys); 4)
kvantitatiivisen astevaihtelun alainen ts 6s),
niinkuin virossa ja liivissä, esim. metisä: metsä ’metsä,
metsän’ (ts tavataan myös Inkerin ja
Kaakkois-Karjalan suomalaismurteissa sekä vepsässä, ts
karjala-aunuksessa) ; 5) useiden erikoisten
sanojen vokalismi, esim. söna ’sana’, mäissä ’osata’
(= muistaa), vötan ’otan’, ötsin ’etsin’, sözar ’sisar’
y. m., joissa kaikissa etelä-läntiset
itämerensuomalaiset kielet osoittavat samaa lähtöastetta.
Eräissä tapauksissa v. k. pitää yhtä jonkun viron
kielen osan ja liivin kanssa tai ainoastaan viron
kanssa. Tämmöisistä mainittakoon: 1) h:n kato
sanan alusta, esim. al’l’aX ’viheriä’ (= lialjas),
ernc ’herne’ (vatja, pohjoisviro, liivi); 2) h:n kato
eräiden konsonanttien jäljestä, esim. tara ’aituus’
(= tarha), vana ’vanha’, javan ’jauhan’ (vatja,
erinäisiä virol. murteita, liivi); 3) d’d’ < jj < yj,
esim. lad’d’a ’laaja’ (vatja ja pohjoisviro, jossa
yj > jj); 4) st < ht, esim. unostan ’unohdan’
(ainoastaan osittain vatjassa, pohjoisvirossa);
4) preesensin yks. 3:nnen persoonan lopun R:n
(analoginen) yleistyminen kaikkiin muotoihin,
esim. anna B ’antaa’ (vatja, pohjoisviro, liivi,
myös vepsä) ; 5) w:n (analoginen) säilyminen
1 :sen persoonan muodoissa, esim. annan
(länsi-vatja, pohjoisviro). Tähän saatamme lisätä, että
niissä v. k. suorastaan on säilyttänyt
kantasuomalaisia ominaisuuksia, tämä yleensä ou tapahtunut
läheisesti viroon liittyen (ks. kirjoituksen
ensimäistä luetteloa, jonka miltei kaikki kohdat
soveltuvat viroonkin, kohdissa 1) ja 4) on tarkka
yhtäpitävyys eteläviron kanssa).
Sitä vastoin v. k. suomeen liittyen eroaa virosta
ja liivistä m. m. siinä, että loppu- ja sisävokaalit
yleensä ovat säilyneet loppu- ja sisäheitolta sekä
(myöhäsyntyiset) pitkät vokaalit
pääpainottomissa tavuissa lyhenemiseltä (ilma, orlco,
tiittä-ren: rattän ’pyörät’ = rattaat, vrt. vir. ilm, org,
tiitred, rattad), sekä siinä, ettei vatjassa, eräitä
harvoja tapauksia lukuunottamatta, tavata
konso-nanttiyhtymien ja muiden geminaattojen kuin
klusiilien kesto vaihtelua (esim. ilma: ilmä ’ilma,
ilman’, konna: lconnä ’konna, konnan’;
poikkeuksina ovat ts: mettsä: metsä ’metsä, metsän’, sekä
ss-ss tai < st, esim. kassa ’palmikko’ gen. kasä,
mussa: musä ’musta, mustan’), niinkuin virossa
ja liivissä, missä kohdin vatjan kanta on
nähtävästi lähinnä tasoituksen tietä syntynyt.
Huomattavimmat niistä äännekehitysseikoista, joissa
v. k. on kulkenut omaa tietänsä, ovat: 1) st:n
muuttuminen ss:ksi, esim. mussa ’musta’;
2) jj > d’d’, esim. äd’d’ä ’appi’ < *äjjä = äijä,
lad’d’a ’laaja’ lähinnä <^*lajja, ad’d’aD ’aidat’
lähinnä <^*ajjat-, 3) eräiden
astevaihtelusuhtei-deu analoginen muodostuminen, nk. S rsu Z,
sk zg, hk ^ yg, tk ^ dg (pk ^ bg, f k ^ vg),
esim. pesä : pezä, ’pesä, pesän’, uskoa: uzgon ’uskoa,
uskon’, nahka: naygä ’nahka, nahan’, katkan:
kadgata ’katkaisen, katkaista’ (säplca: säbgä
’hattu, hatun’, oslofka: ostovgä ’virkaero’);
4) k:n muuttuminen etuvokaalien edessä fs:ksi
ja sk:n hts:ksi (hs:ksi, jos sana alkaa £s:llä)
esim. tsivi ’kivi’, tsäsi ’käsi’, lehtsi ’leski’, tsehsi
’keski’ sekä tämän kanssa rinnakkainen
(takavokaalisissa sanoissa y:tä edustavan) g:n
muuttuminen etuvokaalin edellä cZ’:ksi, esim. aud’i
’hauin’, ad’in ’hain’; tämä v_k:n silmiinpistävin
ja yksinäisin ominaisuus ei ulotu kuitenkaan yli
koko v. k:n alueen (ks. alemp., yhteistä v. k:lle
näyttää olevan ainoastaan alkanut etu-fc:n ja
-g: n tuntuva etinen ääntäminen); 5) mp, nt, 7jk
> p, t, k painottoman tavun vokaalin jäljessä,
esim. paröpi, paröpaD ’parempi, pareimmat’, avato:
avatö ’avanto, avannon’, kunikaz: kunikä
’kuningas, kuninkaan’; vaikkei tämä äänneseikka ,ole
koko laajuudessaan tavattavissa kaikissa
vatja-laismurteissa, on sillä ilmeisesti vanhat juuret,
jotka ulottuvat paljoa taemmaksi nykyistä
v. k :tä, niin että tämä oikeastaan olisi luettava
niihin tapauksiin, joissa vanhan äännekannan
jäännöksiä on säilynyt.
V. k. jakaantuu lukuisiin vähäalaisiin
murtei-hin; murre-eroavaisuuksia tavataan kylissä,
joiden väliä on vain jokin kilometri; kuitenkin
saatetaan erottaa neljä pääryhmää, joilla
kullakin on joku tärkeä tunnusmerkki: A) itäiset
murteet, joiden tunnusmerkeistä mainittakoon:
1) klusiilin ja h :n säilyminen sanan lopussa,
esim. unnaG ’anna’, erneh ’herne’ ; 2)loppu-n :n kato
myös 1 :sen persoonan muodoissa, esim. anrnl
’annan’; B) läntiset murteet, jotka
äskenmaini-t.uissa tapauksissa osoittavat loppu-7c:n ja
loppu-h:n katoa, esim. anna ’anna’, erne ’herne’;
loppu-n: n esiintymistä 1 :sen persoonan muodoissa,
esim. annan-, C) Kukkosin murre, jonka
tärkeimpänä eromerkkinä on, että k ja sk esiintyy
muuttumattomana etuvokaalin edellä (ottamatta huo-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
