Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Virranmittaaja ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
1379
Virsikannel
—Virtahepo
1380
sissa j. n. e. Tästä käytännöstä johtuu, että
virsien tulee olla kristillisen seurakunnan
hengellisen elämän todellisia ilmauksia, luonteeltaan
raa-matullis-kristillisiä ja sopusoinnussa
seurakunnan yhteisen tunnustuksen ja uskontietoisuuden
kanssa. Virsiksi eivät sovi sellaiset hengelliset
runot, jotka kuvastavat vain yksityisen
kristityn uskonnollisia tunnelmia, vaan tulee niiden
käsitellä sellaisia hengellisiä kokemuksia, jotka
pääasiassa ovat kaikille kristityille yhteisiä tai
joihin useimmat seurakunnan jäsenet ennemmin
tai myöhemmin voivat joutua. Muodollisessa
suhteessa on virrelle asetettava samat vaatimukset
kuin yleensä jokaiselle täysipitoiselle
runotuot-teelle.
Virsilaulu on ollut käytännössä kristillisessä
kirkossa nähtävästi aivan alusta asti. Aluksi
käytettiin V:n T:n psalmeja, mutta sepitettiin jo
sangen varhain alkuperäisiäkin kristillisiä
virsiä. Eteviä virsirunoilijoita vanhan kirkon aikana
olivat Hilarius, Ambrosius, Prudentius ja
Fortu-natus. Keskiaikana, jolloin seurakunnan laululla
ei ollut sijaa yhteisessä latinankielisessä
jumalanpalveluksessa, esittivät virsiä kouluutetut kuorot.
Sellaisia varten sepittivät virsiä m. m. Bernhard
Clairvaux’lainen, Tuomas Aqvinolainen ja
Tuomas Oelanolainen. Uskonpuhdistus herätti
virsi-laulun uuteen eloon. Lutherin ohella sepittivät
saks. virsiä Paavali Speratus ja N. Deeius sekä
myöhemmin Fil. Nicolai ja Paul Gerhardt y. m.
Ruots. virsirunoilijoista on mainittava 01. ja
Laur. Petri sekä piispat Haqv. Spegel ja Jesper
Svedberg. Näiden ja muiden sepittämiä virsiä
ovat suomeksi kääntäneet Mikael Agricola,
Jaakko Suomalainen, Maskun Hemminki y. m.,
jotka myöskin ovat alkuperäisiä virsiä
sepittäneet. Myöhempiä suom. virsiensepittäjiä ovat
Abraham ja Antti Achrenius sekä E. Lönnrot
(suomeksi) ja J. L. Runeberg sekä Z. Topelius
(ruotsiksi), vrt. Virsilaulu. V. P.
Virsikannel, mus., 1-kielinen jousisoitin,
Suomessa kansansoittimena yleinen. On kehittynyt
muinaisesta monokhordista (ks. t.) siten, että
siirrettävän tallan asemesta on kielen alle
sijoitettu sävelasteikkoa ilmaiseva pykälikkö. Toinen
erotus on siinä, että v:ta soitetaan käyrällä eikä
näppäimellä kuten monokhordia.
I. K.
Virsikirja, seurakunnan jumalanpalveluksissa
käytettävä virsien kokoelma. Suomen kirkossa
on kirkolliskokouksen asiana ottaa v.
käytettäväksi. Ensimäisen suomenkielisen v:n toimitti
n. 1580 Jaakko Suomalainen eli Finno, toisen
Maskun kirkkoherra Hemming n. 1610. V. 1701
ilmestyi ruotsinkielisen, 1695 ilmestyneen ruots.
virsikirjan esikuvan mukaan laadittu suom.
virsikirja, jota maassamme käytettiin samoin
kuin sen ruots. esikuvaa, kunnes
kirkolliskokous ] 886 hyväksyi nykyään käytännössä
olevan sekä suom. että ruots. virsikirjan. Paitsi
virsikirjaa käytetään hartaustilaisuuksissa useita
laulukirjoja. Enimmän levinneitä sellaisia ovat:
..Siionin virsiä", joita käytetään Lounaissuomen
n. s. rukoilevaisten sekä, hiukan muunnettuna,
herännäisyyssuunnan keskuudessa, ,,Siionin
kannel", evankelisen suunnan laulukirja, ja Suomen
lähetysseuran julkaisema kokoelma ..Hengellisiä
lauluja ja virsiä". Aloite on tehty, että näistä
ja muusta hengellisestä runoudesta tehty vali-
koima saataisiin lisäykseksi nykyiseen
virsikirjaamme. U. P.
Virsilaulu, mus., on 1-ääninen
seurakunnallinen laulu, jossa säkeistöittäni uudistuva sävelmä
liittyy runopukuisiin sanoihin (ks. H y m n i,
Kirkkomusiikki, Koraali). V:ua on
ahkerimmin viljelty Saksassa, jossa se
uskonpuh-distusajalla ensin pääsi vauhtiin, sekä
Englannissa (ynnä Ameriikassa ja muissa
englanninkielisissä maissa), joissa tuotteliaisuus tällä alalla
nykyisin on käynyt yhä runsaammaksi.
Virsi-sävelmien lukumäärä nousee kaikkiaan moniin
kymmeniin tuhansiin. I. K.
Virsta (ruots. verst, ven. versta’), ven. ja ent.
suom. maantiemitta = 500 sazenj = 1,066,781 m.
Suunnilleen on siis 15 v. = 16 km. Neliövirsta =
104l/6 desjatinaa (ks. t.) = 1 13,802 ha. U. S:n.
Virsu, matala tuohesta tai niinestä kudottu
jalkine, ks. P u k u.
Virsukukka ks. Caleeolaria.
Virsusääret, säarykset, liinaiset tai villaiset,
joita käytetään virsujen (ks. t.) kanssa.
V. T. S.
Virta (nyk., samoinkuin jo aikaisemininkia.
Suomen sodan aikana, Runebergin laulamana:
Kauppila), maatila Iisalmen pitäjässä, 5 km
luoteeseen Iisalmen kaupungista, Ouluun vievän
maantien varrella. Tilan suuruus 0,8125
manttaalia, 400 ha. — Vv. 1808-09 sodan aikana omisti
V :n eräs Kauppinen, joka 1838 möi sen Sonniselle.
V. 1868 siirtyi */» tilaa Paavo Nissiselle, jonka
poika nykyisin on V:u omistaja. —Sodan ajoilta
on talossa säilytetty vanhaa aittaa useine
kuulan-reikine™’; talon pelloista on usein löytynyt kuulia
ja vanhoja rahoja. Samau Koljonvirran taistelun
(27 p. lokak. 1808) muistoksi on pystytetty V:n
kartanon läheisyydessä sijaitsevat Sandelsin ja
Dolgorukin muistopatsaat. — Nyk. päärakennus,
tavallinen savolaismallinen, on rakennettu 1895.
E. C g.
Virtahepo, virtahevonen (Hippopotamus
umpliibius), on lähinnä norsua suurin nykyajan
maaimettäväinen. Sen ruumis on n. 3,5-4,5 111
pitkä ja n. 1,5 m korkea sekä painaa parituhatta
kiloa. Ruumis paksu ja kömpelö, kaula lyhyt
ja tanakka, iho karvaton (vain huulissa ja
hännässä joitakin harvoja karvoja) ja hyvin paksu,
jalat lyhyet ja tanakat, varpaita 4, kussakin
kavio. Korvat, silmät ja sieraimet pienet; suu
ammottavan suuri, kuono tylppä ja leveä,
hampaat (varsinkin alaleuan kulmahampaat) pitkät
ja vahvat. Väri mustanruskea tai
tummanharmaa, joskus täplikäs, jopa lihanvärinenkin. —
Maalla v. liikkuu vaivaloisesti, mutta vedessä
Virtahepo.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
