Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
3r>!>
Suomen kieli
ja kirjallisuus
3G0
kepiä (keppii j. n. e.) ovat yleensä idempiin
murteisiin, koura, aura, voura, laöva 1. larva 1. laiva,
ktviä 1. kevec, kevvee lännempiin murteisiin kuu
luvia. — Kaikista tärkeimpiä murteiden
erottajia on sen alkuperäisen äänneyhtymän käsittely,
joka kirjakielessä esiintyy <s:nä; tässä tavataan
nimittäin eri murteissa, vieläpä sangen suurella
säännöllisyydellä toisen tai toisen asteen
yleistys ja sen lisäksi näiden asteiden erilaisia
kehit-tymiä (ks. karttaa 2). Tällä sijalla tavataan
kansankielessä äänneyhtymä ts (esim. metsä)
ainoastaan pienellä alueella Karjalan-kannaksella, josta
se jatkuu Suomen valtiollisen rajan ulkopuolelle
Inkerinmaan suomalaismurteisiin (samoinkuin
se tavataan Suomenlahden eteläpuolisissa
itämerensuomalaisissa kielissä vatjassa, virossa ja
liivissä) ; Laatokan pohjoispuolella, sekä niissä
karjalaismurteissa, jotka ovat suoranaisia
suomen kielen murteita, että niissä, jotka liittyvät
Venäjän Karjalan ja Aunuksen kielimurt.eihin,
tavataan tällä sijalla ts (metsä)-, kirjakielen
fs:stä ks. alemp. Kolmella toisistaan aivan
erotetulla alueella on tällä sijalla ss (messa): II
Viipurin, Lappeenrannan ja Mikkelin ympäristöillä,
2) läntisellä Uudellamaalla ja 3) Pohjanmaalla.
Aivan pienellä alueella, Rauman seuduilla ja
Kokemäen jokilaaksossa, osittain vain
vanhemmalla sukupolvella, tavataan tässä tapauksessa
i>!> (sammaltava s äänne = engl. th sanassa
no-thing). Suurimmassa osassa Länsi- ja
Pohjoissuomea on tässä kohdin tt (mettä: mettän,
osittain, ((-alueen eteläisessä osassa, mettä: [-me-tä[n]),-] {+me-
tä[n]),+} suurimmassa osassa Itä-Suomea taas ht
(mehtä, gen. melitän, metän, mehän). Tämä
kirjavuus on syntynyt siitä, että alkujaan koko s. k:n
alueella (<s:stä syntynyt) ss on taivutuksessa
vaihdellut #s:n (6s:n) kanssa: on sanottu esim.
taessa, mutta gen. *me&sän (aik. *meösän).
Vaihtelu jäi kuitenkin pois käytännöstä, ja vain toinen
tai toinen vaihteluaste säilyi. Toisaalla yleistyi
vahva aste ss, toisaalla heikko aste
Jälkimäisestä syntyi toisaalla ts (ts), toisaalla aluksi
mikä äänne historiallistenkin todisteiden mukaan
oli sangen yleisesti levinnyt suurella osalla s. k:n
aluetta; myöhemmin tuli edelleen #i?:stä
toisaalla tt, toisaalla ht. Eteläinen ja pohjoinen
tt-alue ovat varmaankin alkuperin olleet yhtenäisenä
alueena, mutta myöhemmin on idästä tullut
vaikutus katkaissut alueen yhtenäisyyden. — Eri
asteisiin kuuluvat myöskin toisaalta ia, ia,
toisaalta ee, jotka eri murteissa esiintyvät
vastakkain (korkia^korkee = kirjak. korkea, pelimiä
r^pehmee = kirjak. pehmeä-, rinnakkaisilmiöitä
tämän kanssa ua^,oo, yä^öö, esim. lcokuan
-v/ kokoon, kytyä ^ kytöä). — Tässä
mainittuihin erokohtiin voitaisiin helposti lisätä useita
muita, pienemmillä tai suuremmilla aloilla
esiintyviä. Eräitä tulee vielä alempana mainittaviksi.
S. k:n murre-eroavaisuudet saattavat olla ja
ovatkin osittain — erittäin mitä erokohtien
nykyiseen asuun tulee — myöhäsyntyisiä, mutta
pohjaltaan ovat erot jo vanhoja: ne viittaavat
vanhaan murremuodostukseen jo kantasuomalaisena
aikana, s. o. toisin sanoen siihen, että
murre-erotusten takana ovat vanhat eroavaisuudet
niiden heimojen kielessä, joista nykyinen s. k:tä
puhuva kansa on yhdistynyt. Vanhoja,
kantasuomalaiseen aikaan palautuvia näistä heimoista
varmaan ovat: suomalaiset (venäläisten
kronikkain sum’ = suomi, ’suomalaisheimo’),
hämäläiset (venäläisten kronikkain jam’=
suom. hame ’hämäläisheimo’) ja karjalaiset
(skand. lähteiden kyrjalar). Todennäköisesti on
vanha heimo myös kainulaiset (skand.
lähteiden qvenir; tämmöisen suomalaisen heimon
olemassaolo sekä mainittujen suom. ja skand.
nimitysten yhteenkuuluvaisuus on kuitenkin ollut
kiistanalaisena), mutta sitävastoin ei
savolaiset ole mikään alkuperäinen itämerensuomalai
nen heimo: savolaiset kuuluvat karjalaisiin,
joiksi heitä aikaisemmin nimitettiinkin (nimitys
savolaiset, ensi kerran tiettävästi tavattavana
kirjallisuudessa v. 1618, Olavi Elimaeuksen
epistola-ja evankeliumikirjan jälkilauseessa, johtuu
Mikkelin seutujen vanhasta Savilahti nimestä, josta
savoi, nyk. savo = alk. ’Savilahden seutujen
asukas’ tai ryhmäsanana ’Savilahden rahvas’,
savakko alk. ’savilahtelaisnainen’). Nämä heimot
ovat epäilemättä jo Suomeen asettuessaan
puhuneet jonkun verran eriäviä murteita; enemmän
kuin varsinaiset eroavaisuudet merkitsi se, että
eri heimojen kieli alusta lähtien sisälsi
ikäänkuin siemenen eli ennakkotaipumuksen (n. s.
,.predispositsionin") erinäisiin muutoksiin (vrt.
Suomensukuiset kielet). Ajan kuluen
alkueroavaisuudet ovat kehittyneet edelleen, ja
asuma-alojen laajetessa ja suoranaisen
naapuri-yhteyden katketessa on tullut uusia
eroavaisuuksia lisäksi. Toisaalta taas on erilaistumista
vastustanut yhtäläistymisvirtaus: viereiset ’murteet,
jotka alkujaan ovat olleet eri heimojen omia, ovat
lähentyneet toisiansa, ja kaikkiin on
tasoitta-vasti vaikuttanut yleis- eli kirjakieli. Tällä
tavoin vanhat rajat ovat häipyneet, uusia
siir-tymisalueita muodostunut. Vaikkakin siis tämän
johdosta ja sen mukaan kuin aikaisemmin on
esitetty jyrkkien murrerajojen osoittaminen on
mahdotonta, saatamme kuitenkin selvästi
huomata määrättyjä murrekeskuksia, jotka
näyttävät eräitä tyypillisiä ominaisuuksia ja joiden
ympärille alimurteet ryhmittyvät ketjumaisesti.
Tätä silmälläpitäen saatamme s. k:n alueella
puhua seuraavista suurista murreryhmistä, joiden
huomaamme melkoiseksi osaksi kuvastavan
vanhoja heimoeroavaisuuksia. 1)
Lounaissuomalaiset murteet ovat itään ja etelään päin
Turun kaupungista; itse Turun kaupunki ei kuulu
tähän piiriin, vaan keskelle lounaissuomalaisen
alueen pistää kiila „ylimaalaista" murretta,
johon Turun kaupunkikin kuuluu.
Lounaismurteiden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat:
1) loppu- ja sisävokaalin heitto eräissä
tapauksissa, esim. tytre = tyttäret, kuakk = kuokka;
2) aikaisempien pitkien vokaalien lyheneminen
painottomissa tavuissa, esim. viara = vieraat-,
3) mm:n, nn:n, II:n, rr:n lyhentyminen
yksinäis-äänteeksi pitkän tavuaineksen ja painottoman
vokaalin jäljessä, esim. parema(n), lcäänä(n),
mah6oline(n), ymmärä(n)-, 4) p:n, <:n, k.n ja
s:n kahdennus eräissä tapauksissa, esim. luppa
’lupaa’, sotta ’sotaan’, sissä ’sisään’; 5) f>:n, d:n,
g: n tai niitä lähenevän äänteen esiintyminen
p:n, t:n, k:n sijalla äänneyhtymissä mb, nd,
r/g, Id (= muiden murteiden mp, nt, r\k, It) ;
6) kaksoisääntiöiden jälkiäänteen muuttuminen
eräissä tapauksissa, esim. laeva ’laivat’; 7)
painottoman tavun ääntiön esiintyminen pitkänä,
kun edellinen painollinen tavu on lyhyt, esim.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
