Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Suomen kieli ja kirjallisuus
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
3r>!>
Suomen kieli ja kirjallisuus
3G0
rin, jonka edustajana hän on asetettava
maailmankirjallisuuden huomattavimpien humoristien
rinnalle. Hänen vaikutuksensa suorasanaisen
kirjallisuuden alalla on verrattavissa ainoastaan
siihen vaikutukseen, mikä Kalevalalla on ollut
runomuotoiseen tuotantoon. Muut 1860- ja
1870-luvun suom. kirjailijat olivat hänen rinnallaan
vain puolinaisia kykyjä. Suom. teatterin
perustaja ja ensimäinen johtaja Kaarlo Juhana
Bergbom (1848-1905, ks. t.) kirjoitti
muutamia jokseenkin laihoja draamoja ja novelleja,
runoilija Tuokko 1. Antti Juhana
Törne-roos (1835-96, ks. t.) antoi parhaansa
käännöksissään, ja novellikirjailijat Kaarle Jaakko
Gummerus (1840-98, ks. t.), Kaarle
Kustaa Samuli Suomalainen (1850-1907,
ks. t.), Theodolinda Hahnsso n-Y r j
ö-Koskinen (s. 1838), hist. näytelmien ja
romaanien kirjoittaja Evald Ferdinand
Jahnsson (1S44-95, ks. t.) y. m. tyydyttivät suuren
yleisön vaatimattomia kirjallisia tarpeita.
Muutamilla aloilla huomattiin jo hiljaista
kallistumista tosipohjaisempaan kuvaamistapaan päin,
esim. Pietari Päivärinnan (1827-1913,
ks. t.) ja J u h o R e i j o s e n (s. 1855, ks. t.)
teoksissa. Mutta vasta sitten kuin 1880-luvulla
Skan-dinaavian kautta saapui Suomeenkin maininkeja
uudenaikaisesta realismista, tapahtui
kirjallisuudessa perinpohjaisempi muutos. Suomesta tuli
joksikin aikaa Norjan kirjallinen alusmaa, jossa
Bjornsonin, Ibsenin, Kiellandin, Lien ja
Garbor-gin teoksia luettiin ja ihailtiin. Lisäksi tuli
vaikutuksia Ruotsista sekä Ranskasta ja
Venäjältä. Kaikki tämä synnytti suom.
kirjallisuudessa entistä virkeämpää liikettä ja herätti eloon
ajan kysymyksiä ■— nais-, siveellisyys-,
työväen-y. m. kysymyksiä — pohtivan
todellisuuskuvauk-sen sekä yhteiskunnallisten uudistusten
harrastuksen. joka ilmeni valtiollisessakin elämässä.
Realististen aatteiden pisimmälle menevänä
esitaistelijana suomenkielisellä taholla esiintyi
ennen muita Minna Canth (1844-97, ks. t.),
joka aloitettuaan kirjailijauransa sangen
epäkypsillä ja sovinnaisilla pikkunovelleilla ja
näytelmillä n. 40 v:n iässä „heräsi" ja pyrki useissa
näytelmissään (,,Työmiehen vaimo", „Kovan
onnen lapsia" y. m.) ja kertomuksissaan rohkeasti
paljastamaan epäkohtia varsinkin köyhälistön
oloissa ja naisen asemassa. Lopummalla hän
kuitenkin vapautui ulkonaisesta
tendenssimäi-syydestä ja piirsi tasapuolisempia kuvia
elämästä („Kauppa-Lopo", „Papin perhe", „Anna
Liisa" v. m.). Minna Canthille on ominaista
ajatuksen fuoruus, aktiivisuus ja tarmo, ja hän on
näytelmäkirjailijana Kiven jälkeen merkittävin.
Pienten pirteiden huvinäytelmien tekijänä on
mainittava Robert Kiljander (s. 1848,
ks. t.). Suom. novellin huomattavimmaksi
edustajaksi kohosi 1880-luvulla Juhani Aho
(Brofeldt, s. 1861, ks. t.). Hän on hieno ja
sopusuhtainen kertojakyky, jonka vienoon, passiiviseen
tunnealaan sisältyy paljon välitöntä lyyrillisyyttä
sekä leppoisaa huumoria. Nykyisyyden
todellisuus ei häntä aina tyydytä, ja hän onkin
tehnyt monta retkeilyä romanttisten unelmien
maille tai hist. menneisyyteen. Hänen
ensimäi-sen kehityskautensa puhtaaseen realismiin (esim.
..Rautatie") sekaantui vähitellen lyyrillistä
tunneväritystä („Yksin", ,.Papin rouva" y. m.) ja myö-
hemmin aatteellista isänmaallisuutta
(„Katajai-ncn kansani"), historian harrastusta („Panu",
,,Kevät ja takatalvi") tai yleisinhimillisiin
probleemoihin tähyilevää pyrkimystä (..Omatunto",
..Rauhan erakko"), ja näin se on loitonnut yhä
kauemmas lähtökohdastaan. Kehityksensä var
rella kirjailija on antanut monta kaunista
näytettä runollisen herkästä luonnontajustaan,
tasapuolisesta kertojataidostaan ja mestarillisesta
kie-lenkäyttelystään. Realismin merkeissä aloitti
myös Arvid Järnefelt (s. 1861, ks. t.),
mutta kääntyi pian aaterunouteen. käsitellen
uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä
määrätyltä tolstoilaiselta kannalta milloin
romaanin, milloin näytelmän muodossa ja milloin
suuremmalla, milloin pienemmällä menestyksellä.
Santeri Ivalo (Ingman, s. 1866, ks. t.)
aloitti myöskin nykyajan kuvaajana, mutta on
myöhemmin liikkunut pääasiallisesti hist.
romaanin alalla („Juho Vesainen", „Erämaan taistelu"
y. m.). Teuvo Pakkala (Frosterus, s. 1862,
ks. t.) kertoo etupäässä muistoja
syntymäkan-punkinsa Oulun laitapuolien köyhälistön ja
varsinkin lapsiinaailman elämästä
herkkävivahtei-sella eläytymisellä. Useiden kansankuvaajien
teoksissa ilmenee niinikään varma
paikallis-leima. Niin esim. Kalle Kajander (s. 1862,
ks. t.) on huomattava Etelä-Hämeen
maalaiskansan ja Väinö Kataja (Jurvelius,
1867-1914) peräpohjalaisten kuvailija. Vankkaa
maa-laisrealismia tavataan myös Päivärinnan ja
lukuisien muiden n. s. ..kansankirjailijain"
(ks. t.) teoksissa. Etevimmät näiden kirjailijain
joukossa ovat Kauppi s-H e i k k i (oik. Heikki
Kauppinen, s. 1862, ks. t,), herkkä
savolaisolo-jen ja varsinkin naisluonteiden kuvaaja, ja
Santeri Alkio (Aleksander Filander, s. 1862.
ks. t.), miehisten pohjalaistyyppien ja
joukkoliikkeiden esittäjä. Muista kansankirjailijoista
mainittakoon Heikki Meriläinen (s. 1847,
ks. t.) ja J u h a n i K o k k o (s. 1856, nimimerkki
„Kyösti"). Eräissä realismin myöhemmissä
edustajissa on kuvauksen objektiivisuus alkanut
väistyä subjektiivisemman tunnelmavärityksen tieltä.
Niin on käynyt esim. Maila Talvion
(Winter, s. 1871, ks. t.) teoksissa, joissa usein
käydään käsiksi yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja
elämän varjopuoliin kuohuvalla innostuksella. Vielä
pitemmälle menee Ilmari Kianto
(Calam-nius, s. 1874, ks. t.), jonka subjektiivisille
tunteenpurkauksille todellisuus näyttää tarjoavan
ainoastaan lähtökohdan tai maalitaulun. Ajan
romanttisista edellytyksistä tekivät eräät nuoret
kirjailijat v:n 1900 tienoissa pisimmälle
menevät johtopäätökset. Volter Kilpi (s. 1874,
ks. t.) vaipui omituisissa, puoleksi kirjallisissa
kertomuksissaan eräänlaiseen subjektiiviseen
väri-ja tunnehekumointiin, Joel Lehtonen (s.
1882, ks. t.) puki omaperäiset näkemyksensä
raskaaseen, värikylläiseen muotoon, joka vasta
myöhemmin on osoittanut selkenemisen merkkejä, ja
eräät lyyrikot kaiuttivat malitavoiden
nietzscheläisessä vireessä olevia soittimiaan. Tämä suunta
oli kuitenkin merkitykseltään hyvin ohimenevä.
Myöhempi kirjailijapolvi joko liittyi realismin
jättämiin traditsioneihin tai. hyläten sen selostelevan
ulkopuolisuuden, haki uusia ilmaisumuotoja
sisäisille näkemyksilleen. Ulkomailta tuli myös verek
siä, uusromantiikkaan, symbolismiin tai „uusrea-
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
