Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Uudempi realismi ja »Nuori Suomi»
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
32
sia, näytellään keväällä 1883 ja painetaan vasta 1885, voittaen sekin
teatteriyleisön suosion, vaikk’ei ihan »Murtovarkauden» määrässä.
Samoinkuin hänen esikoisnovellinsa kuuluvat nämä molemmat
idylliset kansannäytelmät Minna Canthin ensimäiseen kirjalliseen
kehityskauteen, jolloin hän vielä kirjallisesti eli vanhan ihanteellisen
romantiikan sovinnaisessa ilmakehässä, joskin toiselta puolelta jo
osotti sangen tarkkaa nykyoloista havaintoa ja realistista
kuvaamis-taitoa. Monet näytelmäin henkilöistä ja kohtauksista ovat näet aivan
valokuvauksellisesti kirjaan kiinnitettyjä. Näytelmäin juoni on tuo
vanha sovinnainen köyhän ja rikkaan rakkaus, joka monien pulmien
ja vastuksien läpi saatetaan iloiseen ja onnelliseen loppuun.
—»Murtovarkaudessa» on rakastavana parina köyhä torpantyttö Aholan
Helena ja rikkaan talon Peltolan poika Niilo, jonka isä tietysti tahtoo
naittaa naapuritalon rikkaalle ja ylpeälle Loviisalle. Voittaakseen
Niilon lemmen Loviisa turvautuu yrmeään Penttula-noitaan, joka
konnankoukuillaan saattaa Helenan murtovarkaudesta (Peltolassa)
syytettynä vankilaan, Helena kun siten tahtoo pelastaa varkaaksi
epäilemänsä viinaan menevän isänsä. Lopuksi tulee Helenan
viattomuus iloisen kylänkiertäjän Hoppulaisen avulla ilmi; Penttula
oikeana varkaana pannaan vuorostaan köysiin, Loviisa nolataan ja
Helena ja Niilo saavat toisensa. Hyvät ihmiset ovat saaneet
palkintonsa, pahat rangaistuksensa, mutta hupaisa Hoppulainen, joka
oikeastaan olisi paljoa paremmin ansainnut ihailemansa Helenan kuin
väritön ja veretön Niilo, saa lohduttautua mietelmällä: »Maailma
on kiperä ja kapera kuin pukin sarvi.»
Näytelmän juonenkehitys on siis rakennettu vanhan teennäisen,
monesti aivan luonnottomasti toimivan (esim. vankilakohtaus ja
osaksi viides näytös) koneiston varaan. Kannattava henkilö on
oikeastaan tuo alati hupaisa elämänfilosofi Hoppulainen, jonka
alkukuvaan tekijätär oli tutustunut Jyväskylän torilla. Hän on parhaita
henkilökuvia, mitä kirjallisuudessamme on olemassa, itsetietoisena,
mehevänä ja muhoilevana savolaiskoomikkona Kiven itsetiedottoman
ja vakavan hämäläiskoomikon, »Nummisuutarien» Eskon, rinnalle
asetettava, Mikko Vilkastuksen sukua. Samoin kappaleen
paha-henki, Penttula, on verrattain yksilöllinen, luonnossa nähty.
Päähenkilöt Helena ja Niilo ovat sensijaan liiaksi ihannoituja, »imeliä».
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
