Full resolution (JPEG) - On this page / på denna sida - Sidor ...
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
Below is the raw OCR text
from the above scanned image.
Do you see an error? Proofread the page now!
Här nedan syns maskintolkade texten från faksimilbilden ovan.
Ser du något fel? Korrekturläs sidan nu!
This page has never been proofread. / Denna sida har aldrig korrekturlästs.
vatotf kadotessa
277
„Aivan niin — koska minä olen sokea. Pikku
olennoissa ei ole hituistakaan hienotuntoisuutta."
Bessie alkoi nyyhkyttää. Hänestä ei ollut
hauskaa olla vangittuna vastoin tahtoaan. Hän pelkäsi
noita sokeita kasvoja ja niiden ilmettä, ja häntä
harmitti, että hänen suuri kostonsa oli saattanut Dickin
ainoastaan nauramaan.
„Elkää itkekö," sanoi Dick, vetäen Bessien
syliinsä. „Te teitte vain mikä teistä oli oikein."
„Minä - minä en ole mikään pikku likakasa,
ja jos te sanotte niin, menen pois, enkä tule koskaan
enää tänne."
„Te ette tiedä, mitä olette tehnyt minulle. En
ole suuttunut — en tosiaankaan ole. Olkaappa hiljaa
vähän aikaa."
Bessie vääntelihe Dickin sylissä. Dickin
ensimmäinen ajatus koski Maisie’a, ja se teki kipeätä kuin
hehkuva rauta avonaisessa haavassa.
Ei mies voi ilman edestä loukata naista.
Ensimmäinen kipu — ensimmäinen tunne siitä että
kaikki on mennyttä, on vain alkusoittona itse
näytelmään, sillä vanhurskas Kaitselmus, joka ilolla
tuottaa kärsimyksiä ihmislapsille, on säätänyt että tuskan
pitää palata takaisin aivan keskellä kiihkeintä
iloakin. Ne, jotka ovat luopuneet elämänsä rakkaudesta
tai ne josta rakkaus on luopunut, tuntevat tuon
tuskan yhtä kipeästi, ja heidän on pakko tuntea se
uusien vaimojensa sylissäkin. On parempi pysyä yksin
ja kärsiä ainoastaan yksinäisyyden tuottamaa
kurjuutta, niin kauvan kuin on mahdollista löytää hiukan
lohdutusta jokapäiväisissä töissä. Mutta kun tuo
lohdutuksen lähde on lopussa, silloin on paras sääliä
miestä ja — jättää hänet yksin.
<< prev. page << föreg. sida << >> nästa sida >> next page >>
